Eestissä nämä hyödylliset idiootit olivat huomattavasti kärsivällisempiä, sillä kesti peräti neljä vuotta, aina vuoteen 1924 saakka, kunnes he päättivät yrittää tuhota oman kapitalistisen maansa demokratian ja muuttaa sen vallankumouksen kautta kommunistiseksi valtioksi.  Tässä tilanteessa tuo ”hyödyllinen idiootti” oli opettaja nimeltään Jaan Anwelt, joka johti tätä täydellisesti epäonnistunutta vallankaappausyritystä. Suomen punaisten vallankumous vuonna 1918 osoittautui epäonnistuneeksi neljässä kuukaudessa, mutta Anweltin yritys lopahti jo neljässä tunnissa.  

          Tietojen mukaan Virossa oli tuohon aikaan omia kommunisteja vain noin 3-4%, joten koko vallankaappausyritykselle ei ole muuta selitystä, kuin että sen on täytynyt olla Neuvostoliitosta ennenaikaisen hätäisesti ideoidun ja johdetun, paria vuotta aikaisemmin perustetun Kominternin tavoitteitten ja toimeksiannon mukaisesti.

          Yrityksessään epäonnistuneen Antweltin paettua Neuvostoliittoon henkensä säilyttämiseksi, eestiläiset saivat nauttia lähes viisitoista vuotta rauhallista elämää.  Vuonna 1932 solmittiin Neuvostoliiton ja Viron välillä jopa kansan mieltä rauhoittava hyökkäämättömyyssopimus.

          Samanaikaisesti, kun Neuvostoliitto yhdessä Natsi-Saksan kanssa oli syyskuussa 1939 miehittänyt ja jakanut keskenään Puolan ja oli alkanut esittää Suomelle tiukkoja vaatimuksia Karjalan kannaksen maaluovutuksista, antoi Neuvostoliiton ulkoministeri Vyacheslav Molotov eestiläisille ja muillekin Balttian maille juhlallisen, kirjallisen vakuutuksen maansa lupauksesta kunnioittaa Eestin, Latvian ja Liettuan puolueettomuutta.

          Koska syyskuussa 1939 Hitlerin ja Stalinin armeijat olivat yhdessä vallanneet Puolan, päätti yhden puolalaisen Orzel-nimisen sukellusveneen uhmakas miehistö olla luovuttamatta kallista alustaan kummankaan valloittajamaan armeijalle, joten he rohkeasti pakenivat merelle ja purjehtivat sukellusveneen Tallinnaan.

          Tallinnaan saavuttuaan Eestin armeija pidätti sekä aluksen että sen miehistön asianmukaisesti, mutta todettuaan joutuneensa pidätetyiksi puolalaisten onnistui kaapata vartijansa ja paeta merelle, jonka jälkeen he purjehtivat Englantiin ja luovuttivat kallisarvoisen lahjansa Englannin merivoimille.

          Puolan vallannut Neuvostoliitto olisi luonnollisesti halunnut sukellusveneen itselleen, ja sai nyt tästä ensimmäisen toivomansa aiheen syyttää eestiläisiä ja Eestin armeijaa kykenemättömyydestä rajojensa vartioimiseen kuin myös yhden arvokkaan sukellusveneen ja sen miehistön pakoon päästämisestä. Neuvostoliitto vetosi maitten välillä voimassa olevaan hyökkäämättömyyssopimukseen ja syyttivät Viroa kykenemättömyydestä puolustaa edes omaa maatansa.

          Vain kymmenen päivää myöhemmin tapahtui toinen välikohtaus, jossa Neuvostoliitto väitti venäläisen Metallist-rahtilaivan tulleen upotetuksi Narva-joen edustalla. Jälleen Viro sai kuulla syytöksiä kykenemättömyydestään puolustaa omia aluevesiään, sillä venäläisten mukaan Metallistin upottamiseen oli syyllisenä joku ulkomaalainen sukellusvene, joka oli salaa onnistunut pääsemään Eestin aluevesirajan sisäpuolelle ja liian lähelle torpedoidakseen tuon onnettoman venäläisen rahtialuksen.

          Nyt oli Neuvostoliitolla peräti kaksi mainiota syytä sekä arvostella että syyttää eestiläisiä kykenemättömyydestä turvata omaa hyökkäämättömyyssopimuksen määrittelemää vastuualuettaan. Mainittakoon, että vain viikkoja myöhemmin englantilaiset valokuvasivat kyseisen Metallist-laivan täysin merikelpoisena yhdessä Englannin satamassa lastaamassa rahtia. Voidaan vaan olettaa, että koko Metallist-laivan upotus oli neuvostoliittolaisten keinotekoisesti järjestämä provokaatio, samoin kuin Mainilan laukauksetkin osoittautuivat olevan.

          Kaiken edellä kerrotun Neuvostoliiton suunnitelmallisesti kohdistaman ja asteittain toteuttamansa  syyllistämisen seurauksena syyskuun 28. päivänä, 1939 Eesti kiristyksen kautta velvoitettiin allekirjoittamaan uusi avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa jo voimassa olevan hyökkäämättömyyssopimuksen lisäksi. Tämä tarkoitti kahden maan välistä puolustussopimusta, mutta ehdot olivat tiukentuneet. Virolle ei sallittu muita sopimuksia kolmansien osapuolien kanssa. Viro pakotettiin myöntämään Neuvostoliitolle peräti kymmenen vuoden oikeus sotilaallisiin aluevuokrauksiin Viron maaperältä.  Ja jälleen sopimustekstissä oli tuo Neuvostoliitolle niin tyypillinen, hurskaan tekopyhä, ystävyyttä ja kunnioitusta osoittava, mutta täysin merkityksetön lause: tämä ”sopimus ei saa rajoittaa osapuolten itsemääräämisoikeutta, eikä vaikuttaa niitten talousjärjestelmään eikä valtiomuotoon”.

          Hetkeä myöhemmin pitämässään julkisessa puheessa Molotov vielä vakuutti: ”Neuvostoliitolla ei ole pienintäkään aikomusta pakottaa Viron, Latvian ja Liettuan kansoille neuvostojärjestelmää eikä kommunismia, eikä se missään tapauksessa tule sekaantumaan näiden maitten sisäisiin olosuhteisiin.”

          Näin jälkikäteen on mahdollista vain todeta: Voi, mitä tekopyhyyttä! Voi, mitä hurskastelua! Voi, mitä tarkoituksellista valehtelemista! Kaikki nämä korulauseet oli luonnollisesti tarkoitettu propaganda mielessä toisille ulkovalloille osoittamaan, ettei Neuvostoliitto oli paha, ei ilkeä, eikä katala valtio, mutta samalla ne joka tapauksessa kykenivät herättämään myös jonkinlaisen turvallisuuden ja luottavaisuuden tunteen, vaikkakin jo alusta lähtien kierouteen ja kavaluuteen perustuvan, näitten kolmen pikkuvaltion kansalaisten mielissä.  

          Eestiläinen sanomalehti innostui   kirjoittamaan: ”Viron kansa voi ystävällisen, voimakkaan naapurinsa turvin jatkaa rauhallista rakentavaa työtään sodan riehuessa muualla Euroopassa”.

          Koska jääräpäinen Suomi ei ollut vapaaehtoisesti suostunut vastaaviin myönnytyksiin koskien Neuvostoliiton sotilastukikohtien perustamista ja aluevuokrauksia, erehtyi Baltian maitten sanomalehdistö jopa vertailemaan omaa rauhallista ja turvattua tilaansa Suomessa vallitsevaan hermostuttavaan tietämättömyyteen menossa olevan jännittävän tilanteen kehityksestä. Näin kirjoitti lehdistö: ”Itämeren maat osoittivat kaukonäköistä poliittista realismia ja viisasta joustavuutta Suomen lyhytnäköiseen taipumattomuuteen ja todellisuudesta vieraantumiseen verrattuna.” (Nauticus: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta.)

          Vuosi 1939 päättyi, mutta ennen marraskuun loppua Neuvostoliitto hyökkäsi itsenäisen Suomen rajojen ylitse tavoitteenaan  valloittaa koko Suomi. Sotaa käytiin aina seuraavan vuoden maaliskuun puoleen väliin saakka. Lopputuloksena Neuvostoliiton oli tunnustettava, että se oli epäonnistunut Suomen valtaamisessa. Niinpä sille koitti aika vaihtaa kohdetta ja siirtää valloitustavoite Baltian kolmea pikkuvaltiota kohtaan, mutta sitä ennen oli keksittävä pätevä ja perusteltavissa oleva syy, joka kelpaisi maailmalle hyvänä tekosyynä. Tämä siksi, että Neuvostoliitto oli saanut suunnattoman määrän tuomitsevia lausuntoja maapallon kaikista eri kolkista ja tullut jopa erotetuksi Kansainliiton jäsenyydestä aloitettuaan talvisodan Suomea vastaan.

          Kesäkuun 12. päivänä, 1940 Neuvostoliitto antoi Baltian maitten saartokäskyn, joka tarkoitti, että kaikki kulkuyhteydet, maitse, meritse ja ilmateitse oli katkaistava. Sen seurauksena Viro joutui täysin eristettyyn tilaan. Käskyä myös alettiin valvoa, vaikka Neuvostoliitolla ei olisi ollut mitään laillista oikeutta pyrkiä piirittämisellään eristämään toista itsenäistä naapurivaltiota, ottaen vielä huomioon kaikki voimassa olevat keskinäiset ystävyyttä, avunantoa ja rauhaa takaavat sopimukset näitten maitten kanssa.

          Kesäkuun 14. päivänä joutui suomalainen AERO OY:n siviilimatkustajakone neuvostoliittolaisen sotilaskoneen alas ampumaksi. Onnettomuudessa kuoli yhdeksän henkilöä. Viipuri Takaisin! sivustomme kertoo tästä onnettomuudesta omassa blogissa N:o 9 ja 10.

          Kesäkuun 16. päivänä Neuvostoliitto keksi omasta mielestään pätevän ajatuksen syyttää kaikkia kolmea Itämeren pikkuvaltiota yhdessä solmitusta salaisesta sotilasliitosta, joka olisi suunnattu Neuvostoliittoa vastaan. Asian todenperäisyydelle ei ollut minkäänlaisia todisteita, eivätkä arkistojen ja historian tutkijat ole löytäneet sellaisia tähän päiväänkään mennessä. Joka tapauksessa, Neuvostoliitto oli keksinyt riittävän syyn syyttää kolmea liittolaistaan voimassa olevien avunantosopimusten rikkomisesta, joka riitti syyksi miehittää ja alistaa virallisesti kaikki Baltian maat alaisuuteensa.

          Ensimmäinen reaktio oli varsin odottamaton, sillä syytös ei johtanut näitten maitten suoraan miehitykseen, vaan kukin sai vaatimuksen perustaa uuden hallituksen, sellaisen hallituksen, joka Molotovin sanojen mukaan ”vilpittömästi osoittaisi noudattavansa olemassa olevaa avunantosopimusta”. Viroa vaadittiin myös sallimaan maassa jo olevien kymmenien tuhansien neuvostosotilaitten lukumäärän lisäämistä. Kaikista röyhkein ja sietämättömin oli syytöksen viimeinen pykälä, jossa Eestille annettiin aikaa Neuvostoliiton vaatimusten hyväksymiselle vain alle kymmenen tuntia. Mitkä olivat Viron vaihtoehdot näin tiukassa tilanteessa?

           Heti seuraavana päivänä, 17. kesäkuuta maan hallitus ilmoitti Moskovaan suostuvansa kaikkiin esitettyihin vaatimuksiin. Mitäpä muuta pieni kansa saattoi tehdä, varsinkin kun kaikkialla sen maaperällä oli jo kymmeniä tuhansia puna-armeijan sotilaita valmiina toimimaan, maan rannikkoja päivystivät Neuvostoliiton sota-alukset ja maan omat lentokentät oli luovutettu neuvostolentueitten käyttöön.  Tästä alkoi Baltian maitten miehitys, jonka seurauksena Viro sulkeutui ja eristäytyi kaikista suorista kontakteista länsimaitten kansa moniksi vuosikymmeniksi.

          Kuten edellä tuli mainituksi yksi sopimusehdoista oli törkeä vaatimus Eestin uuden hallituksen perustamiseksi. Tämän ehdon Neuvostoliitto päätti itse toteuttaa varsin yksinkertaisella tavalla. Eestin asioita hoitamaan komennettu komissaari Andei Zhdanov esitti presidentti Konstantin Pätsille valmiin ministerilistan, sellaisen, jonka Neuvostoliitto hyväksyi ja tahtoi alkavan johtaa Eestiä. Voiko kukaan oikeudentajuinen väittää, etteikö tämä olisi mitä räikein esimerkki toisen itsenäisen valtion sisäisiin asioihin kajoamisesta ja vielä mitä röyhkeimmällä tavalla?

          Eestin uudeksi pääministeriksi tuli näin nimitetyksi Johannes Vares, jota nimimerkki Nauticus (Mika Waltari) kuvailee edellä mainitussa kirjassaan ”kaikenlaisia erikoisuuksia tavoittelevaksi runoilijaksi”. Mitä tulee muihin Neuvostoliiton asettamiin hallituksen ministereihin Nauticus kirjoittaa heidän kaikkien olleen suurin piirtein salonkiministereitä, ”herkkäuskoisia, hyvää tarkoittavia idealisteja, joitten rehellisyyttä ei ole syytä epäillä. He saivat toistaiseksi riippua kyltteinä, kunnes maaperä oli solutettu seuraavaa toimenpidettä varten. Bolshvikkijohtajien herkkäuskoisina, nöyrinä käskyläisinä he näyttelivät aikansa surkeaa ja naurettavaa osaansa, jonka jälkeen heidät viskattiin syrjään.”

          Nauticuksen kuvaus ei voisi paremmin täsmentää tuota Leninin keksimää nimitystä noille todellista tilannetta ymmärtämättömille ”hyödyllisille idiooteille”, ja heidän myöhempien vaiheittensa elämäkerta (syrjäytetyksi tuleminen, katoaminen jossakin Neuvostoliitossa, vankileireille passitus, hengen menetys Stalinin vainoissa, jne.)  todistaa heidän kohtalonsa  olleen täsmälleen tällaisen säälittävällä tavalla arvottoman ja hyväksikäytetyn.

          Tuntuu joko naurettavalta sinisilmäisydeltä tai säälittävältä itsepetokselta ajatella Eestin tilannetta tuolla hetkellä. Maa oli vihollismielisen armeijan miehittämä, joka kuitenkin vielä kehtasi teeskennellä ystävällisyyttä ja Eestin sisäisiin asioihin kajoamattomuutta.  Maassa on viela virassa sen oma, demokraattisesti valittu presidentti, mutta tilanteen valvojaksi on miehittäjä maa lähettänyt oman komissaarinsa. Komissaari on nimittänyt Eestin jokaisen ministerin asemaansa. Kaikesta tästä huolimatta uuden hallituksen ensimmäisessä julistuksessa sanotaan sen tehtävänä olevan Eestin itsenäisyyden lujittaminen ja kansalaisten yksityisomaisuuden kunnioittaminen. 

          Muita samanaikaisia toimenpiteitä olivat kommunistipuolueen laillistaminen, vapaan sanomalehdistön päätoimittajien syrjäyttämiset, koko maata alettiin "puhdistaa" niin kutsutuista "kansan vihollisista" , pidätyksiä pantiin toimeen kaikkialla, tehtaisiin asetettiin työläisneuvostoja, uskonnolliset järjestöt lakkautettiin, poliisilaitos "uudistettiin" ja monia muita toimenpiteitä pantiin alulle ensivalmisteluina pian tulossa olevaan.

          Kesäkuun 20. järisytti Tallinnan yörauhaa valtavat mielenosoitukset, jotka olivat venäläisten ja Kominternin  agenttien käynnistämät ja kiihdyttämät. Niihin osallistui aktiivisesti myös paikalla olevat neuvostoarmeijan sotilaat jopa tankkien kanssa. Oli tullut aika vakuuttua, että Neuvostoliiton aloittamalle Eestin valloitukselle ei enää tässä vaiheessa ilmaantuisi vastustusta. Samana iltana komissaari Zhdanov isännöi loistavia ystävyyden juhlia neuvostomielisten kuin myös kiristyksen kautta ahtaasti nurkkaan ajettujen toisten eestiläisten kunniaksi.

          Yön aikana neuvostosotilaat valloittivat Tallinnan pääpoliisiaseman, tunkeutuivat Kadriorgin palatsiin, joka toimi presidentti Pätsin virka-asuntona ja vapauttivat vankiloihin teljetyt, maanpetturuudesta vangitut kommunistit. Kommunistinen puolue oli ollut kiellettynä Eestissä useita vuosia. Koko yö oli suurta kaaosta, mutta mielenosoittajat ja neuvostoarmeijan sotilaat saivat myös kokea vastarintaa yrittäessään päästä kasarmeihin, sillä isänmaalliset eestiläiset sotilaat eivät epäröineet vastata tulella. Useita neuvostoliittolaisia ja omia vallankumouksellisia kuoli.

          Seuraavana päivänä vielä vallassa oleva presidentti Päts sai kuulla kritiikkiä, miksi (isänmaalliset) eestiläiset sotilaat olivat rohjenneet ampua venäläisiä.

          Heinäkuun alussa saattoivat maan alla piileksineet ja vankiloista vapautetut Eestin kommunistit alkaa vapaasti toimia omien epäisänmaallisten tavoitteittensa toteuttamiseksi ja organisoivat kiireellä radikaalisen toimintansa. Ottaen huomioon, että historian lähteitten mukaan kommunisteja oli maassa ainoastaan noin 4-5%, näin mitättömän pienen joukon poliittisradikaalinen ja vallankumouksellinen menestys oli mahdollista ainoastaan siksi, koska heidän epäisänmaallisia tekemisiään turvasi ja puolusti maassa oleva puna-armeija.

          Jotta Neuvostoliiton laiton toiminta edes jotenkin näyttäisi ulkomaailmalle lailliselta, Moskovasta saapui määräys pitää uudet vaalit heinäkuun 14. päivänä. (Täsmälleen samaa vaali-ideaa käytti Putin vuonna 2014 saadakseen Krimin valtauksensa näyttämään alueella asuvan kansan tahdolta.)  Sama määräysannettiin kaikille kolmelle Itämeren pikkuvaltiolle. Kuhunkin maahan oli perustettu uusi poliittinen puolue, jota kutsuttiin Työtätekevän Kansan Puolueeksi. Itse asiassa se oli Moskovan antama nimi paikalliselle kommunistiselle puolueelle, joka oli nyt saanut oikeuden alkaa toimia virallisesti.

          Aikaisemman demokraattisen järjestelmän mukaisesti vaaleihin ilmoittautui muitakin puolueita, mutta niitten kaikkien ehdokaslistat määrättiin kelvottomiksi ja hylättiin jo ennen vaaleja täysin keksityillä keinotekoisilla syytöksillä ja erilaisilla väitteillä sääntöjen rikkomisesta. Kaiken seurauksena oli, että jäljelle jäivät vain yhden Työtätekevän Kansa Puolueen kandidaatit ilman ainoatakaan toista kilpailevaa puoluetta tai sen vastaehdokasta. Oppositio oli nujerrettu. Mutta mikä vielä ihmeellisintä, tämän yhden ja ainoan puolueen vaaliehdokkaitten lukumäärä täsmäsi täydellisesti eduskunnassa olevien paikkojen kanssa. Jotta vielä saataisiin kansa innolla äänestämään, alettiin Eestissä levittää huhua, että tällä äänestyksellä estettäisiin Neuvostoliitto valtaamasta maata. Äänestysprosentti oli Eestissä ennenkokematon 92,8%, jota kukaan ei uskonut.

          Heinäkuun 20. kokoontuvat tämän teennäisen edustajavaalien tuloksena valitut uudet kansanedustajat ensimmäiseen kokoukseensa. Komissaari Zhdanov esittää eduskunnalle Moskovan haluaman ohjelmaluonnoksen, joka sisälsi käsiteltävinä asioina muun muassa Eestin liittymisen Neuvostoliittoon, maan julistamisen kansan (valtion) omaisuudeksi ja pankkien ja teollisuuslaitosten kansallistamisen.

          Erilaisten historiallisten lähteitten mukaan vasta tässä vaiheessa avautuivat monien valituiksi tulleitten silmät tajuamaan Eestin itsenäisyyden tulleen menetetyksi. Kommunismin ihailussaan he eivät olleet koskaan osanneet nähdä näin kauaksi tulevaisuuteen. He olivat saattaneet ihastua kommunismiin tai erehtyneet luottamaan ulkoministeri Molotovin lupauksiin Neuvostoliiton pysymisestä erossa Balttian maitten itsemääräämisoikeuksista. He tunsivat tulleensa harhaan johdetuiksi.

          Kokouksessa ilmeni normaalia inhimillistä epäröintiä, jopa jyrkkää kieltäytymistäkin Zhdanovin asialistaa kohtaan. Esitettiin vilpittömässä mielessä erilaisia  kompromissiehdotuksia, koska eestiläiset vielä viattomassa uskossaan luottivat Neuvostoliiton hyvään tarkoitukseen,  mutta Zhdanovin miehet tekivät selväksi, että jokaista edustajaa tultaisiin pitämään ”kansan vihollisena”, jos he rohkenisivat äänestää esityslistalla olevia asioita vastaan.

          Heinäkuun 22. päivänä päätettiin tässä yhden puolueen hallitsemassa Eestin riigivolikogussa (Eestin eduskunnan nimi tuona ajankohtana) laatia virallinen julistus, joka toimisi Eestin juhlallisena anomuksena päästä liittymään Neuvostoliittoon sen yhdeksi osavaltioksi. Julistuksen teksti muodostuu kolmesta osasta: Eestissä koettujen sietämättömien ja pitkäaikaisten kärsimysten mahtipontisesta kuvailemisesta, edellisten valtaa pitäneitten syytöksistä ja virheitten esittelystä ja lopulta anomuksesta tulla hyväksytyksi yhdeksi Neuvostoliiton osavaltioksi.

          Tämän alkuperäisen julistuksen kuva on tämän juttumme alussa.  Emme käännä seuraavassa koko julistuksen tekstiä, vaan ainoastaan valikoituja, uskomattomalla mielikuvituksella kirjoitettuja esimerkkilauseita:

”Vuosikausia on Eestin kansa saanut kärsiä taantumuksellisten hyväksikäyttäjien sorrosta, ryöstölle ja orjuudelle alistettuna, köyhyyteen ja nälkään tuomittuna.

Eestiläisten työläisten ja työtätekevän älymystön osana on ollut jatkuva työttömyys ja täydellinen epävarmuus huomisesta päivästä.

Eestin talonpojat ovat kärsineet tilattomuudesta tai viljelyalan vähyydestä, lainojen ja verojen taakoista, rahanlainaajien ja keinottelijoitten sorrosta. Taantumuksellisen koplan johtajuus vei maan umpikujaan.  Eestin kansantalous ajautui taantumukseen. Maan tuotantolaitokset eivät kehittyneet. Väestönkasvu pieneni. Kansantuotto pieneni pienentymistään, kansallinen velka kasvoi kasvamistaan. Teollisuus ajautui jatkuvaan riippuvuuteen kansainvälisestä pääomasta.” Jne, jne, jne. Kirjeen alussa esitetty luettelo epäkohdista jatkuu vielä pitkään.

           Seuraavaksi esitetään syytökset entisten vallanitäjien toimenpiteistä, joista kaikkein syyllistävin on tietysti ollut heidän kommunismia torjuva asenteensa ja heidän ymmärtämättömyytensä siitä, millaista valtiollista ihannejärjestelmää he ovatkaan vastustaneet.

”Samanaikaisesti kun Eestin kansan elämisen perusehdot vaativat kaikkein läheisintä ja monipuolisinta yhteistyötä Eestin ja Neuvostoliiton välille, Eestin entisten vallanpitäjien kopla nosti kansan harmiksi keinotekoisen esteen Eestin ja Neuvostoliiton kansojen välille.  

Nyt kun Eestin kansa on tuhonnut entisten sortajiensa ja oikeudettomien vallanpitäjiensä ylivallan, ottanut omiin käsiinsä syntymämaansa kohtalon ja lähtenyt etenemään uuden elämän rakentamisen leveää ja valoisaa tietä, on koittanut tärkeä historiallinen hetki, jolloin koko Eestin kansan äänestyksessä on käynyt selväksi perustaa Eestin tasavallan ja Neuvostoliiton välille luja, rikkoutumaton ystävyys, joka tulee lailla vahvistaa.”

          Hypätkäämme seuraavaksi aivan julistuksen loppuun, missä esitetään sen todellinen tarkoitus:

”Eestin kansan yksimielisesti esitetyn toiveen mukaisesti valtion duuma on päättänyt pyytää Neuvostoliiton Korkeinta Neuvostoa vastaanottamaan Eestin Neuvostososialistinen Tasavalta ja liittämään se Neuvostoliittoon yhtenä sen neuvostotasavaltana samoilla periaatteilla, jotka ovat voimassa koskien Ukrainan Neuvostotasavaltaa, Valko-Venäjän Neuvostotasavaltaa ja muita Neuvostotasavaltoja. Eläköön vapaa Neuvosto-Eesti! Eläköön mahtava Neuvostoliitto!”

          Julistuksen allekirjoittajina esiintyvät A. (Arnold) Veimer, valtion duuman puheenjohtaja ja O. (Olga) Lauristin, sihteeri.

          Siitä huolimatta, että Eestin eduskunta oli nyt äänestänyt Neuvostoliittoon liittymisen puolesta, eestiläiset oli vielä alistettava yhteen ylimääräiseen, lopulliseen nöyryytykseen Stalinin ja Molotovin edessä. Jo heti seuraavana päivänä, eli 23. heinäkuuta lähti Tallinnasta kiireellä virallinen delegaatio viemään anomusta Moskovaan Neuvostoliiton Korkeimmalle Neuvostolle. Toisin sanoen sotilaallisesta valloituksesta huolimatta Eesti oli vielä keinotekoisesti velvoitettava anomaan Neuvostoliittoon liittymistä.  Tällä toimenpiteellä Neuvostoliitto saattoi jälleen teeskennellä viattomuutta: ei Neuvostoliitto koskaan valloittanut Eestiä, vaan eestiläiset itse vapaaehtoisesti anoivat liittymistä Neuvostoliittoon.  Anomus otettiin Moskovassa suurella kiitollisuudella vastaan ja hyväksyttiin elokuun ensimmäisellä viikolla.

          Samassa yhteydessä perustettiin myös Eestin ensimmäinen kommunistinen hallitus, joka sai uudeksi nimekseen Kansan Komissaarien Neuvosto. Siihen ei hyväksytty yhtäkään ainoaa aikaisemmin pakolla perustetun ensimmäisen kommunistisen hallituksen jäsentä, ei edes ensimmäistä kommunistipioneeriä Jaan Anwelt'iä eikä pääministeri Johannes Varesta. He olivat kaikki suorittaneet loppuun lyhyen osuutensa ”hyödyllisinä idiootteina” ja nyt ansaitsivat vain tulla syrjään heitetyiksi – ei kiitetyiksi eikä palkituiksi. 

          Näin menetti Eesti itsenäisyytensä ja tuli osaksi Neuvostoliittoa, näennäisesti eestiläisten itsensä toivomuksesta. Mutta todellisuudessa kaikki tapahtui niin naurettavalla Stalinin ja Molotovin valheisiin, neuvostoliittolaiseen kierouteen ja juonitteluun perustuvalla ja ihmisarvoa loukkaavalla tavalla kuin edellä kuvattu prosessi nyt jälkeen päin luettuna tuntuukaan. Mikä valtava, tarkoin suunniteltu, vaihe vaiheelta, valhe valheelta, koko maailman silmien edessä toteutettu silmänkääntötemppu se onkaan aikoinaan ollut maassa, jossa kerrotaan tuona ajankohtana olleen vain noin 4-5% maan omia sisäisiä kommunisteja. Koska Eesti ei ollut kommunistinen maa, joten miten tällainen keikaus oli mahdollista? Oikea vastaus on: Ainoastaan Neuvostoliiton röyhkeillä vaatimuksilla, syytöksillä ja laittomalla sekaantumisella naapurimaansa sisäisiin asioihin.  Eestin kansan enemmistö ei koskaan tahtonut maansa liityvän Neuvostoliittoon yhtenä osavaltiona, eikä liioin tahtonut maansa muuttuvan edes kommunistiseksikaan.

          Mitä sitten tapahtui näille ”hyödyllisille idiooteille”, jotka niin sokeasti kommunismiin hurahtaneina olivat valmiit uhraamaan oman isänmaansa 50 vuodeksi Neuvostoliitolle ja sen täydellisesti epäonnistuneelle kommunistiselle ideologialle? Katsokaamme seuraavassa vain kahden jo edellä mainitun henkilön kohtaloa.

          Olga Lauristin, oli jo 37-vuotias kypsässä iässä oleva aikuinen allekirjoittaessaan vuonna 1940 edellä mainitun julistuksen riigivolikogun (Eestin silloinen eduskunta) sihteerinä. Hän sai elää pitkän elämän ja kuoli vuonna 2005 102-vuotiaana. Se merkitsi, että hän ehti henkilökohtaisesti nähdä ihailemansa sosialistisen Neuvostoliiton täydellisen romahduksen ja oman isänmaansa vapautumisen kommunistisen ikeen alta, jonne hän henkilökohtaisesti oli niin aktiivisesti johtamassa omaa isänmaatansa, ja elää vielä peräti 20 viimeistä elinvuottansa vapaassa, Eestissä, siinä maassa jonka itsenäisyydelle ja demokraattiselle vapaudelle  hän ei aikoinaan ollut osannut antaa minkäänlaista arvoa.

          Mikä oli Arnold Veimerin kohtalo? Hänestä ei muuta tiedetä, kuin ettei hän koskaan saanut kiitosta edes venäläisiltäkään. Hän katosi joissakin Stalinin vainoissa, kuten niin monet muutkin kommunismin aatetta kannattaneet eestiläiset ja suomalaiset "hyödylliset idiootit".

Taustalähteet:

Nauticus: ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta”, Förlager Balticum, 1941

Helsingin Sanomien vuosikerrat 1938-1940

Torontossa, Kanadassa asuvien eestiläisten siirtolaisten haastatteluja

 

KYSYMYS SINULLE:

Onko sinulla kiinnostavaa lisätietoa liittyen Eestin, Latvian tai Liettuan  joutumisesta Neuvostoliiton osavaltioiksi? Pyydämme sinua jakamaan tietosi meidän ja lukijoittemme kanssa.  

LÄHETÄ  KOMMENTTISI: tomofviipuri@gmail.com 

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTIT

Kiitos kiinnostavista jutuistanne, jotka käsittelevät historiallisia asioita, joista ei enää aikoihin ole ollut mitään kirjoittelua maassamme, kuin myös ajankohtaisistakin kommentistanne, esim. koskien NATOA. Olen lukenut jokaisen tähän päivään mennessä julkaisemanne artikkelin ja oppinut paljon uutta.  

Yllä oleva Eesti-juttunne on melko perustellinen ja minä voisin lähettää tietoa mainaitsemastanne kahdesta muusta Itämeren valtiosta.

Yksi korjaus kuitenkin tekstiinne: Te (ehkä siksi, että olen ymmärtänyt teidän koko toimituskuntanne asuvan ulkomailla neljässä eri valtiossa, siis poissa Suomesta) viittaatte Suomenlahden eteläpuolella olevaan naapurimme Eestinä, kuten he toki itsekin maataan kutsuvat, samoin kuin oletettavasti koko maailma tekee, mutta meillä Suomessa maata kutsutaan Viroksi. (04.09.2024)

Proffa, Tampereen yliopisto

TOIMITUS VASTAA

Kiitos Proffa kirjeestänne ja erikoisesti esittämästänne oikaisusta koskien Viron nimeä. Otamme sen opiksemme, emme kuitenkaan ala enää korjata jo julkaistua tekstiä, mutta lupaamme tulevaisuudessa luonnollisesti noudattaa nykysuomenkielen nimiä. Samalla toivotamme kaikki vaastaavanlaiset opastavat ja korjaavat kommentit tervetulleiksi. Me emme pahoita mieltämme, vaan olemme vain kiitollisia. T.of V.