tavoittelu”, jossa hän vertaa erilaisia virallisen syyllistäviksi katsottavia historiallisia  tekoja ja anteeksiantoja ja esittää  tutkimuksiinsa perustuvat täydellisen anteeksipyynnön 4 elementtiä:

• Tapahtuneen pahanteon tunnustaminen
• Vastuun omaksuminen suoritetusta pahasta teosta
• Vilpitön anteeksipyynnön esittäminen ja pahoittelu sekä aiheutuneesta harmista kuin myös itse pahan teon suorittamisesta
• Sitoutuminen korvauksiin ja lupaus olla tulevaisuudessa toistamasta tehtyä pahaa.

          Bostonin yliopiston professori Thomas Berger tukee omissa tutkimuksissaan Marruksen kehittämiä anteeksipyynnön elementtejä, erikoisesti sen viimeistä eli 4. kohtaa, kirjoittamalla kirjassaan ”Sota, Syyllisyys ja Maailman Politiikka Toisen Maailmansodan Jälkeen”:

           ”Anteeksipyytämisestä on meidän aikoinamme tullut suorastaan tendenssi. Anteeksipyynnöt eivät ole halpoja, sillä ei riitä, että valtion päämies lausuu lyhyesti: Olen pahoillani. Pyydän anteeksi. Anteeksipyyntö nimittäin edellyttää kokonaisen joukon lisätoimenpiteitä, kuten korvaukset, uudelleen koulutus, tapauksiin liittyneet muistomerkit, arkistoissa ja museoissa olevat asiaan liittyvät kokoelmat ja näytteillepanot, kalenterissa olevien juhlapäivien, muistotilaisuuksien ja jopa mahdollisten lomienkin muutokset, jne.”

          Toinen tutkija, Eneko Sanz (yhdessä Jeremy Tomlinsonin kanssa) korostaa samoin Marruksen 4. elementtiä kirjassaan: ”Kansalliset anteeksipyynnöt”, tosin hieman muunneltuna: ”Anteeksipyyntöihin liittyy perinteisesti materiaalinen ja taloudellinen korvaus. Mikään anteeksipyyntö ei ole hyväksyttävä, ellei siihen liity kehityssuunnitelmaa”.

 

          Anteeksipyyntö on diplomatiaa

          Valtioitten välisen anteeksipyytämisen ajatus, ellei se synny syyllisen valtion omasta tahdosta, on historiallisesti kyetty usein herättämään kärsineen osapuolen anomuksilla, kansainvälisillä oikeushaasteilla, uhrin käynnistämästä huomiota herättävästä kansainvälisellä kampanjoinnilla ja sitä seuranneesta kasvavasta yleismaailmallisesta painostuksesta tai YK:n tai muitten kansainvälisten järjestöjen kautta.   

          Anteeksipyyntöjen hyväntahtoisuuteen pyrkivästä diplomatiasta todistaa erikoisesti viime aikoina käynnistynyt kansallisten ja yksityistenkin museoitten tapa alkaa vapaaehtoisesti palauttaa jopa menneitten 300 vuoden aikana toisista maista varastettuja kansallisia aarteita. Näistä oikeudenmukaisuuteen pyrkivistä teoista saa lukea lehdistössä lähes viikoittain. Vääryyksien oikaisusta on tullut suorastaan suosittu käytäntö, jota Amerikan lehdistö kuvailee ”uudeksi laajaksi menossa olevaksi toimenpiteeksi, jolla pyritään korjaamaan historiallisia vääryyksiä ja edesauttamaan kansojen kulttuuriperinteitten säilymistä ja samalla hyvittämään tehtyjä vääryyksiä.”

          Seuraavassa muutama valikoitu esimerkki vuoden 2023 tammi-helmikuun aikana anteeksipyyntöjen kanssa toteutetuista instituutioitten ja yksityisten ihmisten suorittamista vääryyksien korjaamisista. Kaikki tapaukset ovat sanomalehdistä poimittuja uutisia: 

• USA palautti 7 varastettua historiallis-kansallista arvoesinettä Ghanan valtiolle
• Houstonin museo Texasissa palautti Egyptille tuhansia vuosia vanhan sarkofagin
• Saksa palautti Puolalle kaksi Flaamilaista taideteosta, jotka natsit varastivat sodan aikana
• Yksityinen Australian kansalainen palautti seitseman vanhaa Buddhan patsasta Taimaahan
• Berliinissa toimiva Preussin Kultturiperinneyhdistys palautti juutalaisen Jocob Goldschmidtin perheeltä natsien varastaman Maria Lactan’ia esittävän patsaan alkuperäisen perheen omistukseen
• Ranskan Musee du Quai Branly palautti niin kutsutun puhuvan rummun Norsunluurannikon Cote d’Ivoiren Sivistysmuseolle
• Tšekkoslovakiassa Prahan Kansallisgalleria palautti neljä 700+luvun maalausta - vastaanottaja epäselvä
• USA:n Smithsonian Museo tunnustaa olevansa valmis palauttamaan 77 historiallista esinettä Jemeniin, muttei katso voivansa toteuttaa palautusta ennen kuin massa on pysyvä rauha
• Vatikaani ja Kreikka pääsivät yhteisymmärrykseen kolmen antiikin ajan esineen palauttamisesta takaisin Kreikalle. Esineet olivat: hevosen pää, nuoren pojan pää ja parrakkaan miehen pää.

           Huomatkaa, että tähän valikoidut esimerkkitapaukset edustavat vain valikoitua osaa lyhyen kahden kuukauden aikana toimituksemme keräämistä aiheeseen liittyvistä uutisista.

 

          Entä jos pahantekijä ei tunne syyllisyyttä

          Sanotaan, että toisen maailmansodan aloitti Saksan Hitler hyökkäämällä ensimmäisenä Puolaan syyskuun 1. päivänä, 1939. Tämän teon toiseksi osapuoleksi, natsien partneriksi saaliin jaolle, ilmaantui vain 16 päivää myöhemmin (17.09.1939) Stalinin ahne Neuvostoliitto. Parissa vuodessa näitten kahden liittoutuneen partnerin välit kuitenkin rikkoutuivat ja he aloittivat sodan toinen toistaan vastaan. Sen seurauksena joutui Neuvostoliitto nöyryyttävään alakynteen. Saksan armeija kykeni tunkeutumaan uskomattoman syvälle Neuvostoliitton alueelle, aina Stalingradin kaupunkiin saakka.  Tilanne oli niin vakava, että Stalin joutui evakuoimaan pakon alla pääkaupunkinsa, Moskovan, kauaksi sisämaahan turvaan Volga-joen rannalle.

          Venäläiset saivat todella kärsiä saksalaisten valloituksen aikana. Yksistään Leningradin kaupungin 900 päivää kestäneen piirityksen aikana lasketaan noin 1,5 miljoonan kaupunkilaisen kuolleen, suuri osa nälkään.  Koko maassa lasketaan sodassa kuolleitten määrä useissa miljoonissa. 

          Sodan päättyessä Neuvostoliitto oli yksi voittajien puolella oleva maa, joka omaksui äärimmäisen marttyyrimaisen asenteen. Tämän päivän Venäjällä ei enää edes mainita maailmansodan alkuvuosia 1939-1941. Ne olivat Neuvostoliiton pahanteon vuosia Puolaa ja Itämeren pikkuvaltioita vastaan. Niitä tekoja ei enää muistella ja jos muistellaan, niin nehän olivat vain hyvää tarkoittavia, joilla pyrittiin autamaan noita kyseisiä valtioita.  Eihän paha voi voittaa.  Vain hyvä voi voittaa ja paha häviää.  Sehän on moraali-sääntö. Neuvostoliittohan oli voittaja ja siten pahan kukistaja. Kaikissa Venäjän sotaan liittyvissä juhlinnoissa tuodaan esille ainoastaan vuodet 1941-1945, eli ne vuodet, jolloin maa itse oli hätää kärsimässä Saksan lujan ylivallan alla. Venäjällä surraan ainoastaan maan itsensä kokemaa kovaa kohtelua noitten vuosien aikana, lainkaan välittämättä siitä tuskasta, mitä se itse aiheutti Suomelle, Eestille, Liettualle ja Latvialle ennen vuotta 1941, kuin myös sodan päättymisen, vuoden 1945 jälkeen tietyille Itä-Euroopan valtioille sulkemalla ne piiriinsä. Välivuosina 1941-1945 Neuvostoliitto kirjaimellisesti taisteli omasta olemassaolostaan. 

          Venäjän historian opetuksessa on Neuvostoliiton sotavuodet 1941-1945 Saksaa vastaan todellakin erotettu samaan aikaa riehuvasta maailmansodasta omaksi erilliseksi sodaksi, jolle on jopa annettu oma nimikin: "suuri isänmaallinen sota".

 

          Valokuvan selostus. 

          Tämän sivun yläosassa oleva valokuva esittää Pietarin Nevski-prospektia jokavuotisessa toukokuisessa koristelussa, jonka tarkoituksena on juhlistaa vain Neuvostoliiton voittoa Saksasta niin kutsutussa "suuressa isänmaallisessa sodassa", jota Neuvostoliitto kävi juhlaliputuksessa esitettyjen vuosien aikana, eli vuosina 1941- 1945.  Ne osoittavat Neuvostoliiton omaa hädänkärsimyskautta Stalinin ja Hitlerin ystävyyssuhteitten katkettua.  Sitä aikaisemmat vuodet 1939-1940, jolloin aiheutettiin hätää toisille valtioille on pyyhitty muistista, eikä niitten vuosien aikana aloitetuista sodista eikä toisten maitten miehityksistä tunneta syyllisyyttä.  Tilanne on erittäin tavanomainen tämän päiväisessä venäläisessä historiantulkinnassa samoin kuin sen kansalaisten käsityksessä.  

          Jos vertaa Saksan Neuvostoliitolle maksamia sotakorvauksia jo heti sodan jälkeen, plus niitä miljardien vapaaehtoisia avustuksia, jotka Helmut Kohl suostui maksamaan Venäjälle Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1990-luvulla, on helppo nähdä ja ymmärtää näitten kahden maan välinen ero hyväntahtoisuudessa ja anteeksiantavuudessa.

          Kun vielä ajatellaan, että Neuvostoliitto ei ensin voinut edes käsittää, miksi U.S.A. oli vuonna 1948 valmis maksamaan Marshall-avustusta jopa Saksalle, entiselle viholliselleen, ja toiseksi se vaati, että jos U.S.A. tulisi näin tekemään, USA:n olisi maksettava kaikki Saksalle tulevat varat ensin Neuvostoliitolle, joka sen jälkeen päättäisi, mitä Saksalle loppujen lopuksi tultaisiin maksamaan, voidaan vain todeta, että venäläinen röyhkeys oli huipussaan.  (Lue: Blogi-juttu N:o 7: Miksi Suomi ei saanut Marshall-apua?)

 

          Entä jos uhrit eivät enää ole elossa? 

          Edellä mainittu professori Marrus tuo esille myös yhden erikoistilanteen olosuhteissa, joissa ”vääryydet on tehty niin kauan aikaa sitten, että asian korjaaminen tai korvausten anominen oikeusteitse on jo mahdotonta”, mutta historiallista totuutta ei kuitenkaan voida kieltää, syyllisyydentunto elää tai on herännyt, ja sitä seuraava vastuuntunto velvoittaa vapaaehtoisiin korvauksiin. 

          Vaikka kaikki vääryyden kohteiksi joutuneet uhrit olisivat saattaneet menehtyä kyseisellä pahantekohetkellä, tai vaikka koko vääryyden kärsinyttä sukupolveakaan ei enää olisi elossa, samoin kuin itse vääryyden ja pahanteon suorittajiakaan, niin tästä kaikesta huolimatta rehellisyyden ja normaalin inhimillisyyden nimissä edellä mainitut totuus, syyllisyys ja vastuuntunto elävät, jolloin anteeksipyyntö voidaan esittää ja korvaukset suorittaa täysin vapaaehtoisestikin. 

          Tällaisista myöhästyneistä valtioitten anteeksipyynnöistä mainittakoon esimerkkinä kolme tapausta viime vuosilta.

          Heinäkuussa 2023 Hollannin kuningas Willem esitti pahoittelut maansa osallisuudesta aina 1500-luvulta lähtien kansainväliseen orjakauppaan, pyytäen virallisesti anteeksiantoa. Willem ei kuitenkaan tehnyt puheessaan suoraa viittausta rahallisiin korvauksiin tai muihin hyvityksiin, joka heti aiheutti kommentteja hollantilaisten keskuudessa, vaikka puhetta edeltäneessä virallisessa tutkimuksessa kuninkaalle oli esitetty laskelma hänen monille esi-isilleen maksetuista orjakaupan tuotoista, joka arvioitiin tämän päivän rahassa peräti € 545 miljoonaksi.

          Toinen Suomea lähempänä oleva esimerkkitapaus koskee vuonna 2017 Tanskan ulkoministeri Anders Samuelsenin esittämää anteeksipyyntöä Ghanan presidentti Nana Akufo-Addolle koskien Tanskan osallisuutta Atlantin orjakauppaan 1700-luvun lopulla. Mitä tulee korvauksiin, Tanska oli jo vuosia ennen anteeksipyyntönsä esittämistä aloittanut aktiivisen Ghanan tukiohjelman, joka sisältää avustusta taloudellisissa ja ihmisoikeudellisissa asioissa ja hallitusneuvonantoa. 

          Hyvänä kolmantena esimerkkinä voidaan mainita natsien juutalaisvainot, joista elossa selvinneitten määrä  vähenee päivittäin, mutta korvauksia juutalaisille maksetaan jatkuvasti. Saksa jopa maksaa eläkkeitä tietyille venäläisille sotaveteraaneille, niin uskomattomalta kuin tama uutinen kuulostaakaan. Voiko vielä parempaa  esimerkkiä löytää hyvästä anteeksipyynnöstä, joka sisältää vastuun ottamisen pahastateosta yhdessä korvausten suorittamisen kanssa.

          Anteeksipyyntö on moraalisesti kiistämättä paras tapa pyrkiä lopettamaan kansakuntien ja valtioitten välillä vallinneet erimielisyydet, ristiriidat, kahakat, loukkaukset, jopa käydyt sodatkin. Se toimii ilmapiirin puhdistajana ja suhteitten parantajana. Mutta, kuten jo sanottu, ollakseen vakavasti otettavan anteeksipyyntöön on ehdottomana edellytyksenä liityttävä vilpittömyys, jossa molemmat osapuolet tuovat peittelemättä esille tekoon liittyneet totuudet ja syyllinen osapuoli nöyrtyy tunnustamaan tekonsa ja suostuu korvauksiin.

          Tässä viimeksi mainitussa vilpittömyyden edellytyksessä piilee oletettavasti Neuvostoliiton/Venäjän vaikeus nöyrtyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi menneitä tekojaan. Älkäämme unohtako kuitenkaan, että vuoden 1993 toukokuussa presidentti Boris Jeltsin pyysi Suomelta anteeksi Neuvostoliiton aloittamaa talvisotaa ja nimitti sitä vielä rikolliseksi teoksi, mutta tämän artikkelin alussa esitettyjen anteeksipyynnön elementteihin verrattuna Jeltsinin ystävällinen ele kattoi kuitenkin vain täydellisen anteeksipyynnön 1-3 vaiheet, muttei sen viimeistä.  – Toisin sanoen: Missä viipyvät Venäjän korvaukset Suomelle?

           Näistä lukemattomista anteeksipyytämisen esimerkeistä ansaitsee vielä tulla mainituksi yksi meidän aikuisikäluokan muistissa oleva jäärkyttävä tapaus.  Vuosina 1991-1995 käytiin raaka Serbia-Kroatia sota, jossa Kroatia pyrki itsenäistymään, mutta serbit eivät tahtoneet sitä sallia ja aloittivat siksi sodan Kroatiaa vastaan. Sodan syyksi ilmoitettiin tuo sama tekosyy (jota venäläisetkin jatkuvasti käyttävät hyväkseen), eli pelastaa Kroatian alueella asuvat serbit ja serbia-mieliset, aivan kuten Putin tänä päivänä väittää pelastavansa Krimin, Luhanskin, Donetskin, jne. alueilla asuvat venäläiset, jotka kuitenkin ovat Ukrainan kansalaisia. Sodassa kuoli tuhansia siviilejä, jotkut suorastaan eläimellisesti teloitettuina.  Marraskuun 4. päivänä, 2010, 15 vuotta sodan päättymisen jälkeen, Serbian silloinen presidentti Boris Tadic nöyrtyi virallisesti pyytäämään anteeksi maansa suorittamaa kroaattien joukkomurhaa, jossa serbit tappoivat kerralla 200 kroaattia Vukovarin kaupungin lähistöllä.

 

          Kansallinen yhteismuisti

          Lähes 30 vuotta Venäjällä asuneen varsuomalaisen toimittajamme mukaan, kun keskustelussa venäläisten kanssa ottaa esille talvisodan, saa lähes poikkeuksetta tyypillisen vakiovastauksen, joka osoittaa syvälle Venäjän kansanmieheenkin istutettua asennetta: ”Miksi meidän pitäisi pyytää  anteeksi, jos me emme ole mitään pahaa tehneet kenellekään? Eiväthän venäläiset koskaan ole sodan aloittajana. Me olemme ainoastaan puolustaneet omaa isänmaatamme ja auttaneet sorrettuja vieraita kansoja pääsemään vapauteen. Me venäläisethän olemme aina olleet kaikessa kärsivänä, uhrautuvana, hyvää tarkoittavana osapuolena.”    

          Ajatus neuvostoarmeijan sodan aikana tekemistä pahuuksista oli aina, ja on vielä nyt, vuonna 2024, täysin käsittämätön kaikille Venäjän kansankerroksille, alkaen sotaveteraaneista eläkeläisiin, aikuisiin työelämässä oleviin ja aina tämän päivän nuoriin opiskelijoihin ja koululaisiin saakka. Aiheesta on suorastaan mahdotonta keskustella rauhallisesti venäläisten kanssa. Asian käsittely kiihtyy tavallisesti täydeksi riidaksi, jossa isänmaallinen venäläinen ei myönny tunnustamaan ainoatakaan maansa tekemää loukkausta toisille maille. Keskustelu yleensä päättyy tilanteeseen, jossa venäläinen syyttää ulkomaalaista henkilöä joko täydellisestä historian tietämättömyydestä tai tavanomaisesta länsimaisesta tavasta vääristellä totuuksia. Viime aikoina täällä Venäjälläkin on kieleen yleistynyt Amerikasta tullut uusi sana: feik tai feik-uutinen.

          Tällaista koko kansan täysin yhtenäistä patrioottista asennetta voitaisiin kutsua vaikka kansalliseksi yhteismuistiksi, joka muodostuu maan johdon kehittämästä, huolella perustellusta ja virallisesti hyväksyttävästä menneisyyden versiosta, jota opetetaan kouluissa virallisena historiana.  Sen johdosta koko Venäjän kansalla on olemassa vain yksi ehdoton hyväksyttävä totuus, ilman minkäänlaista kyseenalaistamista.  Vain venäläiset ovat oikeassa, koska heidän tietonsa perustuu "totuuteen",  ja ulkomaalaiset ovat alistuneet naurettavalle länsimaiselle propagandalle.

          Mainittakoon, että sellaiset totuuden etsijät kuten Aleksei Navalny, Vladimir Kara-Murza, Garry Kasparov, Mihail Hodorkovsky ovat rohkeita uusia tulokkaita, jotka nousivat esille liberaalin presidentti Boris Jeltsinin aikana, luottaen liberalismin ja demokratian jatkuvuuteen omassa kotimaassaan, mutta osaamatta arvata Putinin tulevaisuutta, joka oli paluuta entiseen neuvostoaikaiseen yksinvaltiuteen. Rehellisesti sanottuna, kukapa olisi voinutkaan odottaa nykyisen kaltaista Venäjän putoamista paariavaltioitten (Pohjois-Korea, Iran, Afganistan) joukkoon peräti 30 vuotta maassa vallinneen demokratian ja kapitalismin kehityksen jälkeen. 

          Sodan jälkeisessä Neuvostoliitossa minkä tahansa näkökannan tai mielipiteen istuttaminen koko kansakuntaan oli varsin helppoa, sillä maa oli aina 1960-luvun alkuun asti lähes suljettuna ulkomaailmalle. Kansalla ei tuolloin ollut mahdollisuuksia lukea maailman uutisia, vaan ainoastaan maansa oman TASS-uutistoimiston välittämiä propagandauutisia. Neuvostoliitto oli suuri toisen maailmansodan voittaja, joka kukisti fasismin ja natsismin ja vapautti Euroopan. Yhdysvaltojen ja Englannin osallistumisella ei ollut merkitystä.   

          Venäjän sodan jälkeiselle sukupolvelle aikoinaan totuuksina opetetut historialliset tiedot ovat sen jälkeen kertautuneet jälkipolville. Neuvostoliiton koulujärjestelmässä käytettiin kouluaineissa, kuten historiassa, ainoastaan yhtä, virallisesti hyväksyttyä oppikirjaa aina Tyynenmeren Habarovskista Somenlahden Leningradin kouluihin saakka. Neuvostoliiton romahtaminenkaan ei kyennyt saamaan aikaan pysyvää oikaisua maailmanhistorian opetukseen, vaikkakin presidentti Jeltsinin lyhyellä hallituskaudella korjauksia vallankumouksen jälkeisiin Leninin ja Stalinin valtakausiin pyrittiin tekemään. Putinin noustua valtaan Neuvostoliitosta ollaan jälleen muokkaamassa omien kansalaisten silmiss' hurskasta hyväntekijävaltiota ja Stalinin sankarillista johtaja-ainetta ollaan palauttamassa.  

          Tässä mielessä on taas varsin hämmästyttävää ajatella suomalaisia, joitten keskuudessa tuskin on olemassa kansallista yhteismuistia.

          On erittäin mielenkiintoista todeta, että toimituksemme jäsenet ovat erilaisissa haastatteluissa, kokouksissa, itsenäisyyspäivän vastaanotoilla ja paneelitilaisuuksissa kohdanneet suomalaisia, jotka heti innostuvat myönteisesti Viipurin palautuksen ajatuksestamme, kuin myös toisia suomalaisia, jotka vastaavat: ”Mihin me sitä aluetta enää tarvitsisimme? Mitä me sillä Karjalalla enää tekisimme? Eihän Suomi voi enää ottaa lisää venäläisiä asumaan Suomeen. Karjalan remontointi tulee liian kalliiksi verrattuna siitä saatavaan hyötyyn. Jne, jne…” -  Pelkkää negatiivista valiltusta.

          Tähän voi ainoastaan kommentoida, että kun laittomuuksien kohteeksi joutuneet uhrit ovat itse valmiit  unohtamaan menetyksensä ja pyyhkimään kärsimyksensä maton alle piiloon, kuten Suomen kansa on menneitten 80 vuoden ajan osoittanut tekevänsä, piittaamatta oikeudenmukaisuudesta ja kokemansa vääryyden korjaamisesta, tulee sen myöhäisherännäinen esille ottaminen olemaan ymmärrettävästi vaikeaa. On kuitenkin otettava huomioon, että toisen maailmansodan seurauksia selvitellään maailmalla jatkuvasti ja tullaan selvittelemään vielä kauan.

          Kansainvälisten pulmien menestykselliseen ratkaisemiseen tarvitaan koko kyseisen kansan talvisotamaista yhteishenkeä. Mutta mitään ei tule tapahtumaan, jos epäkohdat ja kärsityt vääryydet keinotekoisesti pyritään unohtamaan, eikä niitä tuoda julkisesti esille eikä asian ajamista panna alulle.  Varmaa on, että ei ainakaan Neuvostoliitto/Venäjä salli kokemiensa vääryyksien unohtamista, siitä todistaa tämän jutun alussa olova valokuva. Siellä ei välitetä eikä ole välitetty toisille aiheutetuista kärsimyksistä eikä hädästä, vaan ainoastaan omista tuskista.  

  VIIPURI TAKAISIN!

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

UUTISLISÄYS  (02.06.2024) TÄHÄN ARTIKKELIIN SEN ILMESTYMISEN JÄLKEEN:

          "Pari päivää sitten julkaistun uutisen mukaan U.S.A. on palauttanut  Italialle yli $ 80 miljoonan arvosta varastettuja  antiikin esineitä. Palautettu erä muodostui "roomalaisista kolikoista, mosaiikkilattioista, umbrialaisista bronssiesineistä, sotilasvarusteista, öljymaalauksista, veistoksista ja patsaista, keramiikkaesineista ja ruukuista ja  monista muista. Esineet olivat aikoinaan tulleet U.S.A:han luvattomien kaivausten tuloksina, varkauksina ja  laittomasti salakuljetettuina.  Ne löysi  New Yorkissa toimintansa aloittanut uusi poliisin ATU-yksikkö, (Art Trafficing Unit of Manhattan Ditrict Attorney's Office), joka on vuosien 2023-2024 aikana palauttanut jo yli 105.000 arvoesinettä, yhteisarvoltaan lähes $ 300 miljoonaa.  Vastaanottajamaina mainitaan Intia, Pakistan, Egypti, Kreikka ja Bulgaria toistaiseksi."  - Kiitos lukijallemme Seppo T:lle tästä uutisesta. 

(By: N.S.)

KYSYMYKSIÄ SINULLE: 

• Oletko samaa mieltä professori Marruksen kanssa anteeksipyyntöön liittyvistä neljästä elementistä?
• Jos olet kuullut tai lukenut valtioitten välisistä anteeksipyynnöistä, mikä niistä on sinusta kaikista ylevin ja arvostettavin? Kerro meille.
• Onko sinulla henkilökohtaisia kokemuksia nimenomaan venäläisten kanssa kaymistäsi keskusteluista koskien Neuvostoliiton käymiä sotia? Ovatko näkemyksenne ja historialliset taustatietonne olleet samanlaiset?  Miten keskustelunne päättyi?  Kirjoita meille kokemuksistasi.

LÄHETÄ  KOMMENTTISI: tomofviipuri@gmail.com

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTI (25.05.2024)

Viipuri Takaisin Toimitukselle. 

Onnitteluni! Hyvin analysoitu. Olenkin aina ihmetellyt, mihin neukut unohtivat sotavuodet 1939-1940. Ei ne ymmärrä eikä välitä toisten kärimyksistä eikä menetyksistä, vaan ainoastaan omistansa.  Vuosina 1939-1940 kun ne rääkkäsi ja valloitti ennen kaikkea Itämeren naapureitaan. Nyt ne katsovat, että nuo vuodet voidaan unohtaa. Mutta vaikka ne raukat vuodesta 1941 eteenpäin saivat itse maistaa, millasta on tulla valloittajan rääkkäämäksi, se ei kuitenkaan opettanut niille mitään nöyryyttä eikä inhimillisyyttä.  Koko maailma oli vaan saatava kommunistiseksi ja sitä touhua jatkettiin heti, kun silmä vaan vältti. 

Teillä on todella hienoja juttuja. Tällaisia on meillä kaivattu jo pitkään. Jatkakaa samoja teemoja ja samaan tahtiin. VIIPURI TAKAISIN!

Nimimerkki:  Jokavuotinen Votkaturistitarkkailija vuoden 1982 ensimmäisestä opiskelijareissusta lähtien - Porvoo

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTI (27.10.2024)

Olen lukenut jokaisen lokaakuun loppuun mennessä julkaisemanne blogi-jutun ja kiitän teitä tästä hienosta ideastanne ja huolella tutkituista aiheistanne. Kannatan täydellisesti tavoitettanne: Viipuri takaisin!

Koskien toukokuussa julkaisemaanne anteeksipyytämiseen liittyvää juttuanne (Blogi N:o 5), tahdon kiiruhtaa kertomaan, että eilisen HeSarin (26.10.2024) "Britannialta ei hyvitystä orjakaupasta" -jutun mukaan ei ainakaan Englannin kuningas Charles ole suostunut pyytämään anteeksi eikä suorittamaan korvauksia samoalaisille englantilaisten aikoinaan harjoittaman orjakaupan johdosta. Juttu tosin kertoo, että entinen herrasmies ja pääministeri Tony Blair aikoinaan oli nöyrtynyt niin tekemään.  

Tällä kertaa kunkun seurueessa mukana ollut paaministeri Keir Starmer oli ehdottanut, että "anteeksipyynnön ja korvausten sijasta nyt olisi  tärkeämpää keskittyä ajankohtaisiin haasteisiin kuten ilmastonmuutokseen sekä Kansainyhteisön sisäiseen kaupankäyntiin". Historiallisesti surullisen ja häpeällisen aiheen käsittelyn sivuuttaminen ja puheenaiheen muuttaminen ilmastonmuutokseen tuntuu ainakin meikäläisestä varsin teennäiseltä vastuusta ulos kiemurtelemiselta. Kova on pokka molemmilla, niin kunkulla kuin hänen pääministerilläänkin.

Nimimerkki: "Kansakunnat vastuuseen pahoista teoistaan" - Joensuu

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *