1900-luvun alkupuoliskolla käytiin Euroopassa kaksi äärimmäisen raakaa sotaa, jotka molemmat tuhosivat Euroopan suurkaupunkeja, syrjäyttivät hallitsijoita, muuttivat valtioita ja niitten hallitusjärjestelmiä, siirsivät maitten välisiä rajoja, ja surmasivat kymmeniä miljoonia sotilaita ja siviilejä, puhumattakaan vielä suuremmista haavoittuneitten määristä.

       Kaukana Euroopasta sijaitsevalla U.S.A:lla ei ollut ollut osuutta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen eikä liioin toisenkaan.  Sotaan haluton, kuin myös täysin valmistautumatonkin Amerikka tyytyi aluksi vain seuraamaan kummankin sodan kulkua omalta kaukaiselta mantereelta ja uutisoimaan sen tapahtumista kansalaisilleen. 

       Ensimmäistä maailmansotaa (heinäkuusta 1914 marraskuuhun 1918) oli käyty jo kolme vuotta, kunnnes vasta vuoden 1917 keväällä Amerikan presidentti Woodrow Wilsonin ehdotuksesta U.S.A:n kongessi päätti käynnistää vapaaehtoiset kutsunnat ja lähettää sotilaita Euroopan rintamalle. Yhtenä ratkaisevana syynä oli Saksan armeijan siviilimatkustajalaivoja kohtaan lisääntyneet torpedoinnit. Sitä ennen Wilson oli laatinut ja lähettänyt useita vetoomuksia sotaakäyville eurooppalaisille valtiomiehille, ei vain vedoten, vaan suorastaan vaatien pitkän, julman sodan lopettamista. Kaikki yritykset olivat kaikuneet kuuroille korville.

       Toista maailmansotaa (syyskuusta 1939 syyskuuhun 1945) oli vastaavasti ehditty sotia jo yli kaksi vuotta, kunnes joulukuussa 1941 japanilaisten Havaijin Pearl Harbouriin tekemän ilmahyökkäyksen seurauksena presidentti Franklin D. Roosevelt pyysi kongressia julistamaan sodan ainoastaan Japania vastaan. Koska Japani oli kuitenkin liitossa Euroopan natsien ja fasistien kanssa, tämän seurauksena sekä Saksa että Italia julistivat vain kolme päivää myöhemmin sodan USA:ta vastaan.

       Näin oli kaukana sotatantereelta oleva, ulkopuolinen ja sotimaan haluton Yhdysvallat vedetty toistamiseen uuteen sotaan. Aluksi maan johto ei edes kyennyt päättämään kumpaa puolta he tulisivat tukemaan, sillä molemmat pääosapuolet, niin Stalinin kommunistinen Neuvostoliitto kuin myös Hitlerin natsi-Saksa olivat U.S.A:lle vastenmielisiä partnereita.  

 

       Mikä oli Marshall-apu

       Siitä huolimatta, että sodan päättyessä U.S.A. oli itse joutunut kärsimään sekä Euroopan että Aasian rintamilla satojen tuhansien sotilaitten menetyksen ja joutunut kohtaamaan moninkertaisesti suurempien haavoittuneitten määrien kotiutukset, hoidon, kuntoutuksen ja jatkuvan ylläpidon kustannukset, niin kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen, kesäkuun 4. päivänä, 1947, USA:n ulkoministeri George Marshall teki ehdotuksen, että U.S.A. perustaisi avustusrahaston sodassa kärsineitten valtioitten jälleenrakentamiseksi, nopean talouskasvun ja normaalin rauhanomaisen ihmiselämän mahdollisimman nopeaksi palauttamiseksi Eurooppaan. Näille valtioille, niin Euroopassa kuin Aasiassakin, myönnettäisiin avustusta, joka muodostuisi rahalahjasta, mutta tietyissä tapauksissa osittain lainasta. Virallisesti tähän suunnitelmaan viitattiin Euroopan jälleenrakennusohjelmana, yleisessä kielenkäytössä keksijänsä nimen mukaisesti vain Marshall-avustuksena.  Vielä liittyi ehdotukseen ainutlaatuista hyväntahtoisuutta osoittavana erikoispiirteenä, että avustusta tultaisiin myöntämään niin entisille liittolaisille, kuin myös entisille vihollisillekin.

       U.S.A. päätti kuitenkin ensin tutkia Euroopan valtioitten kiinnostusta ideaansa kohtaan ja tiedotti ensimmäiseksi tästä hyvää tarkoittavasta avustusohjelmastansa läheisimmille liittolaisilleen, Englannille ja Ranskalle. Heti osoittautui, että parempaa uutista ei olisi voitu odottaa, sillä tieto asiasta levisi hetkessä kaikkiin Euroopan maihin, joissa se otettiin ilolla vastaan ja uutisoitiin laajasti niin lehdissä kuin radiossa. Kaikkien hämmästykseksi kuitenkin yksi voittajavaltio, Neuvostoliitto ei nähnyt tätä iloista asiaa edes mainitsemisen arvoiseksi.

       Koska Neuvostoliitosta ei kuulunut minkäänlaista rektiota tälle ainutlaatuiselle, hyvää tarkoittavalle idealle, päättivät Englanti ja Ranska yhdessä kutsua Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin Pariisiin keskustelemaan asiasta kesäkuun 27. päivänä 1947.

       Molotov suostui saapumaan paikalle ja aloitti keskustelut mitä vastenmielisimmällä ja torjuvimmalla asenteella koko ideaa kohtaan.  Hän alkoi heti esittää omia ajatuksiaan ja Neuvostoliiton ehtoja:

• Neuvostoliitto ei periaatteessa hyväksy tällaista turhaa toimenpidettä,
• mille valtioille korvauksia tultaisiin maksamaan?
• mitkä olisivat tarkat maksettavat summat kullekin valtiolle ja mihin ne perustuisivat?
• Neuvostoliitto vaatii erikoisesti saada tietää, paljonko Saksalle suunniteltiin maksettavaksi?
• Neuvostoliitto ei tulisi missään olosuhteissa hyväksymään avustuksen maksamista Saksalle; 
• jos Saksalle kuitenkin jotain tultaisiin maksamaan, niin Molotov vaati edelleen, että kaikki Saksalle tarkoitetut avustusrahat Amerikan tulisi välittää Neuvostoliiton kautta, joka näin saisi mahdollisuuden kontrolloida maksuja.

       Ranskan ja Englannin edustajat yrittivät selittää, että varat ovat U.S.A:n varoja, joten on luonnollista, että lahjoittaja itse päättää omiin lahjoituksiinsa liittyvistä yksityiskohdista, eikä Neuvostoliitto tule saamaan minkäänlaisia valtuuksia yrittää kontrolloida kenelle maksetaan ja kuinka paljon. Molotov närkästyi ja käveli ulos neuvottelusalista. Neuvostoliiton asenteessa ei ollut mitään hyväntahtoisuutta, ei mitään halua uuden ystävyyden perustamiseksi ja rauhan turvaamiseksi. 

       Molotovin asenne ja käytös osoittivat kärjistetyn räikeästi kahden eri valtiojohdon, kapitalistisen U.S.A:n ja kommunistisen Neuvostoliiton, perusteelliset näkemyserot sodan jälkeisessä tilanteessa, koskien kärsineitten valtioitten auttamista: U.S.A. osoitti selvää hyväntahtoisuutta ja avunantoa, jopa entisiä sotavihollisiaankin vastaan, osoittamalla halua maksaa avustusta niin Saksalle kuin Japanillekin; Neuvostoliitto puolestaan osoitti vain halua rankaisemiseen, kostoon ja jatkuvaan riistoon, käsittämättä lainkaan ajatuksen hyväntahtoisuutta, menneitten riitojen anteeksiantoa, armahdusta ja yhteisen rauhanomaisen tulevaisuuden rakentamista.   

       U.S.A. ei kuitenkaan sallinut Neuvostoliiton hyljeksivän asenteen vaikuttaa avustuspäätökseensä, sillä ideahan oli täydellisesti amerikkalaisten oma, ja muut potentiaaliset avustusta odottavat valtiot olivat osoittaneet kiitollisuutensa sen suhteen. Jo seuraavana vuonna maan kongressi hyväksyi Marshall-apusuunnitelman budjettiinsa ja presidentti Harry S. Truman allekirjoitti sen laiksi.

       Tästä alkoi ehkä koko maailman historian mittavin hyväntekeväisyysohjelma, joka vuosien 1948-1951 aikana suoritti 16 Euroopan valtioille avustuksena yhteensä 13,6 miljardia dollaria (inflaation mukaan korjattuna vuonna 2023 summa vastaa noin 173 miljardia dollaria. (Tietolähteenä tässä kirjoituksessa on käytetty IMF:n, Kansainvälisen rahoituspankin tilastoja.) 

       Avustusta vastaanottavat maat kutsuttiin yhteiskokoukseen Pariisiin 4. päiväksi heinäkuuta, 1947.  Suomikin sai kutsun ja presidentti Paasikivi oli jo laatinut nimilistan paikalle lähetettävän delegaation osallistujista. Mutta ärtyneen Molotovin palattua takaisin Moskovaan, Neuvostoliitto julkaisi ehdottoman jyrkän ultimaatumin sodan seurauksena omaan etupiiriinsä joutuneitten valtioitten johdolle kieltäytyä vastaanottamasta U.S.A:n tarjoamaa taloudellista apua. Näitä nöyriä kieltäytyjiä, jotka päättivät totella Sralinin määräystä olivat: Albania, Bulgaria, Itä-Saksa, Tšekkoslovakia, Puola, Romania, Unkari, ja luonnollisesti myös Neuvostoliiton itseensä liittämät uudet osavaltiot: Eesti, Latvia ja Liettua.

       Niin ihmeelliseltä kuin tapaus nyt jälkeenpäin kuulostaakin, Neuvostoliiton suurlähettiläs ojensi Suomen ulkoministeri Enckellille nootin, jossa Neuvostoliitto kuvaili Marshall-avun olevan USA:n tarkoituksellista sekaantumista Euroopan maitten sisäpolitiikkaan tavoitteella hyökätä näitten maitten itsenäisyyttä vastaan. Kun presidentti Paasikivi koetti reagoida selittämällä jättävänsä asian päätöksen ulkoasiainvaliokunnan päätettäväksi, Suomessa toimivan Neuvostoliiton valvontakomission puheenjohtaja Grigori Savonenkov  täsmensi  ilmoitusta töykeän jyrkästi ilmoittamalla sen tarkoittavan, että Neuvostoliitto edellyttää Suomen kieltäytyvän kutsusta Pariisin kokoukseen ja samalla koko Marshal-avun vastaanottamisesta. - Suomi säikähti ja totteli nöyrästi.

       Iältään vielä alle 30-vuotias Neuvostoliitto todella pelkäsi. Se perusteli kieltoaan sillä, että tällä ystävälliseltä näyttävältä taloudellisella avustusohjelmallaan U.S.A. samalla pyrki kavalalla tavalla vaikuttamaan vastaanottajamaitten sisäisiin asioihin. Väite tuntuu naurettavalta ottaen huomioon, että Neuvostoliitto itse oli tehnyt juuri täsmälleen samaa koko päättyneen sodan ajan, muttei suinkaan taloudellisella avunannolla, vaan aseellisella sodalla pakottamisen kautta. Kaiken lisäksi mitä tuli Suomen kieltäytymiseen Marshall-avusta, kielto oli täydellisesti seurausta Neuvostoliiton sekaantumisesta Suomen itsenäiseen asioista päättämiseen. 

 

       Mitkä olivat Marshall-avun tavoitteet ja ehdot

       Esitellessään ideaansa Amerikan kongressille ulkoministeri Marshall perusteli sitä tekemällä selväksi, että se ei ollut suunnattu mitään toista valtiota vastaan, vaan hänen omien sanojensa mukaan sen tavoitteina oli torjua ”nälkää, köyhyyttä, epätoivoa ja kaaosta”. Näihin tavoitteisiin pyrittiin pääsemään lujittamalla demokratiaa Euroopan valtioitten keskuudessa, avustamalla tuhottujen maitten jälleenrakentamisessa, viennin ja tuonnin edistämisellä, poistamalla kaupalliset esteet maitten välisessä kaupankäynnissä, uudistaa Euroopan maitten teollisuutta, tukemalla yksityisyrittäjyyttä, kehittämällä infrasturktuuria, lisäämällä kulutustavaroitten saatavuutta, kansainvälisen maksujärjestelmän laajennuksella ja kommunismin leviämisen estämisellä. 

       Lakiehdotusta käsitellessään Amerikan kongressi lisäsi kuitenkin tarjoukseen omat ehtonsa. Avustusta vastaanottavan maan oli suostuttava: 

• kehittämään kansainvälistä kauppaa, 
• siirtymään kansainväliseen maksujärjestelmään,
• hylättävä aikaisempi amerikkalaisten tuotteitten boikotointi,
• pyrittävä valtiobudjetin säästötoimintaan,
• pyrittävä pääsemään eroon kaikesta valtion säännöstelystä kuten ostokorteista ja kulutustavarakiintiöistä, 
• lisätä tuontia ja vientia U.S.A:n kanssa.

      Vaikka lukuisat euroopan maat näkivät avun saamiselle asetetut ehdot kohtuullisina, helposti hyväksyttävinä, rakentavina ja hyvää tahtoa edustavina,  olivat ne kateelliselle Neuvostoliitolle puhdasta kapitalistisen myrkyn levittämistä Euroopan mantereelle, jossa se itse koetti kilpailla  parhaansa mukaan oman kommunisminsa suosion saavuttamiseksi. Toki neuvosto-propagandankin kannattajia löytyi.Euroopasta. Esimerkiksi Ranskan ja Italian kommunistiset puolueet ja niitä edustava lehdistö tuomitsivat varsin jyrkästi, mutta mitä epäloogisin ja typerin väittein  koko avustusohjelman.

 

       Mitkä valtiot saivat Marshall-apua ja kuinka paljon? 

       Yhteensä 16 Euroopan valtiota vastaanotti amerikkalaisten tarjoamaa Marshall-apua. Tarkastelkaamme ja verratkaamme alla olevassa taulukossa esittämiemme 10 valtion saamia avustussummia.  Kaikki alla esitety summat ovat miljoonia dollareita.

 

          ENGLANTI          $  3.297

          RANSKA                   2.296

          LÄNSI-SAKSA       1.448

          ITALIA                      1.204

          ITÄVALTA                  488

          TANSKA                      385

          NORJA                          372

          RUOTSI                       347

          ISLANTI                        43

          SUOMI                             O

       Maksetut rahamäärät perustuivat erilaisiin tekijöihin, kuten esimerkiksi: minkä liittoutuman puolella maa kävi sotaa, ja mikä oli maan asukasluku. Ymmärrettävästi U.S.A:n tärkeät liittolaismaat, Englanti ja Ranska, saivat suurimmat korvaukset. Kaksi pohjoismaata, Norja, Tanska saivat kumpikin lähes 400 miljoonan dollarin avustuksen.

       Vastaanottajien listaa tarkastellessa herättää luonnollista ihmetystä, miksi vihollisuudesta huolimatta sekä Natsi-Saksa että fasistinen Italia saivat miljardisummia. Samoin tuntuu ihmeelliseltä, miksi Ruotsi onnistui vastaanottamaan suunnilleen samaa suuruusluokkaa olevan summan kuin   Tanska ja Norja, jotka molemmat olivat natsien miehittämiä. Ruotsi, joka kykeni pysyttelemään täysin sodan ulkopuolella, kieltäytyi jopa auttamasta sotaa käyvää Suomea, ja vielä esti Suomelle tarkoitettujen asekuljetusten toimittamiset oman maaperänsä kautta, sai vastaanottaa lähes 350 miljoonaa dollaria. Syrjässä sodan päänäyttämöltä sijaitseva Islantikin sai peräti 43 miljoonaa dollaria.

 

       Mitä sitten tapahtui Suomelle?

       Edellä esitetyn perusteella voidaan olettaa, että Suomen saama summa, jos Suomi olisi suostunut vastaanottamaan Marshall-avun, olisi todennäköisesti myös ollut vähintäin 350-400 miljoonan dollarin välissä oleva summa.

       Niin ihmeelliseltä kuin tapaus nyt jälkeenpäin kuulostaakin, Neuvostoliiton suurlähettiläs ojensi Suomen ulkoministeri Carl Enckellille nootin, jossa Neuvostoliitto selosti näkemyksenään Marshall-avun olevan U.S.A:n tarkoituksellista sekaantumista Euroopan maitten sisäpolitiikkaan tavoitteella hyökätä näitten maitten itsenäisyyttä vastaan.

       Kun presidentti Paasikivi koetti selittää jättävänsä asian päätöksen ulkoasiainvaliokunnan päätettäväksi, Suomessa toimivan Neuvostoliiton valvontakomission puheenjohtaja Grigori Savonenkov täsmensi töykeän jyrkästi Neuvostoliiton edellyttävän Suomen kieltäytyvän Pariisin kutsusta ja Marshal-avun vastaanottamisesta.

       Nöyrä Suomi totteli. Lienee mahdotonta löytää räikeämpää esimerkkiä, miten röyhkeästi yksi valtio julkeaa sekaantua toisen valtion  itsenäiseen päätöksentekoon.  

        Neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen, vuonna 1948, vapaa ja itsenäisyytensä säilyttämään onnistunut, mutta Neuvostoliitolle niin nöyrä Suomi suostui alistumaan Stalinin määräykseen liittymällä yhtenä jäsenenä tähän edellä mainittuun sodan jälkeiseen Itä-Eurooppalaisten kommunististen kieltäytyjämaitten ryhmään. Erikoisesti Puola esitti suurta halukkuutta avustuksen saamiseksi, mutta senkin innostus laimeni uhan alla, ja maa sopeutui lopulta Neuvostoliiton painostukseen. 

        Päiväkirjamuistelmissaan (17.11.1948) Juho Kusti Paasikivi mainitsee kansanedustaja Lennart Heljaksen pitäneen luennnon Englannin parlamentin jäsenille Suomen sodan jälkeisestä tilanteesta.  Sen jälkeen häneltä oli kysytty, miksi Suomi ei ollut yhtynyt Marshall-suunnitelmaan. "Heljas oli vastannut, koska Neuvostoliitto tulkitsi sen olevan tähdätty itseään vastaan."

       Kun ottaa huomioon, että Suomen sotakorvaus Neuvostoliitolle oli lähes 400 miljoonaa kultadollaria (kultadollari oli toistakymmentä prosenttia kalliimpi kuin valuuttadollari), on varsin helppo ymmärtää, miten pelastavan merkityksellinen piristysruiske Marshall-avun saaminen olisikaan ollut sodan runtelemalle Suomelle ja sen kohtuuttomalle sotakorvausvaatimukselle. Siinä missä Neuvostoliitto vaati sotaan viattomalta Suomelta lähes 400 miljoonan dollarin korvauksia, oli Suomen kärsimiin sotiin täysin ulkopuolinen Yhdysvallat valmis vapaaehtoisesti lahjoittamaan suunnilleen vastaavan summan Suomelle.

       Vaikka Yhdysvaltojen ilmainen avustusraha ei Suomelle kelvannutkaan, niin ei U.S.A. siitä mieltään pahoittanut. Kun Suomi myöhemmin esitti laina-anomuksen sodanjälkeistä jälleenrakennustyötä varten, anomus hyväksyttiin. Jälkikäteen on surulista miettiä, miten Suomi pakotettiin menettämään historiallisesti ainutlaatuinen  mahdollisuus ilmaisen lahjarahan saamiseen.  Samalla tapaus osoittaa, miten Neuvostoliitto vähät välitti siitä, mikä voisi olla parasta sen vaikutuspiirissä oleville pikkumaille, kykenemättä itse tarjoamaan mitään vastaavaa tai vielä parempaa, vaan vaati ainoastaan ruodossa pysymistä.  

       Otsikkokysymyksemme oli: Miksi Suomi ei saanut Amerikan Marshall-apua?

       Oikea vastaus kuuluu: Siksi, että Neuvostoliitto röyhkein sodan voittajan ottein kajosi naapuri-Suomen sisäisiin asioihin ja vapaaseen, itsenäiseen  päätöksentekoon, vaatien Suomea kieltäytymään avun vastaanottamisesta. 

       Niin – joko olet unohtanut, tai vieläkö muistat - miksi tätä Suomen pelolla harjoittamaa itsesensuuria, tätä  näennäisesti itsenäisen Suomen teeskentelevää itsemääräämistä ja ehdollisen alistettua itsenäisyyttä, nöyristelyä ja niin häpeällisen kuuliaista Neuvostoliiton taholta tulevien määräysten tottelemista nimitettiinkään maailman lehdistössä?

       No, eikös se sana ollut joku "finnlandisierung" tai "finlandization"?

       Aivan niin, suomettuminen, sehän se sana oli suomeksi. 

(By: T.V. ja N.S.) 

KYSYMYKSIÄ  SINULLE: 

• Koska on varsin oletettavaa, etta USA:n aseapu Neuvostoliitolle, toisen rintaman avaaminen ja osallistuminen ratkaisi toisessa maailmansodassa liitoutuneitten voiton akselivaltioita vastaan, niin miten sinä kuvittelisit maailman tilanteen olevan tänä päivänä, jos U.S.A. olisikin päättänyt tukea Saksaa?
• Ansaitsiko Ruotsi sinun mielestäsi saamansa Marshall-avustuksen?
• Miksi Espanja ei saanut Marshall-avustusta? 

LÄHETÄ  KOMMENTTISI: tomofviipuri@gmail.com

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTI (20.06.2024)

Hei! En oo koskaan tienny  tällasesta Suomen historiaan liittyvästä amerikkalaisesta lahjarahan mahdollisuudesta. Jos nyt oikein ymmärsin juttunne, niin Suomi olis voinu saada koko sotavelkaa vastaavan summan Marshall-avustuksena Usasta, mutta kieltäytyi neukkujen painostuksesta. Tiedän että neukut kyllä vuosien aikana vähän alensivat ensimmäistä vaatimustaan.  Todella harmittaa lukea tällasista mahdollisuuksista ja mahdollisuuksien menetyksistä johtuen vaan siitä, että naapurimaa sekaantui meidän sisäisiin olosuhteisiin ja päätöksentekoon ja määräsi, mitä me saamme, ja mitä me emme saa tehdä. Ymmärrän, että avustuksen vastaanottaminen ystävälliseltä maalta oli neukuille liikaa, kun ne itse  kaikesta tumoamisestaan ja korvausten kiristyksestä huolimatta pyrkivät samalla osoittamaan ystävyyttään. Oikeesti aika naurettavaa. Miksei näistä enää kirjoteta missään eikä koulussakaan opeteta? Onks nää kaikki historialliset totuudet ja menetetyt mahdollisuudet jo unohdettu, vai onks tällaset hyväntahtoiset asiat meillä vieläki kiellettyjä aiheita, ettei jenkkien maine nousisi liian suureksi?

Lukiolainen, 17 v.