N:o 18 - MITEN DEMOKRAATTINEN VALTIO MUUTTUU DIKTATUURIKSI

Perustettuaan vallanumouksella Suomeen toisen  rinnakkaisvaltion Suomen Kansantasavalta kiiruhti heti painamaan omat rahat. Kuvassa 5 penninen.

Marraskuu 2024

    Diktatuuri on poliittinen järjestelmä, jossa valtiota johtaa yksi hallitsija ja yksi puolue. Kysymys kuuluu: Onko mahdollista, että  demokraattinen valtio voisi muuttua diktatuuriksi vaikkapa vain hetkellisesti?
    Vastaus on: Kyllä voi.

    Tilanne voi toteutua jopa demokraattisten vaalienkin tuloksena. Tämä on tämän päiväinen riski USA:ssa, jossa Donald Trump on suoraan luvannut tulla diktaattoriksi, vaikkapa vain yhdeksi päiväksi, mutta täsmälleen näin kävi kerran jopa Suomessakin.

          Kuten koko maailma hyvin tietää, vuodesta 1917 lähtien aina 1990-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitto romahti, suurta Venäjän maata hallitsi ainoastaan yksi puolue, Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue ja sen puoluejohtaja. Kaikki muut puolueet olivat kiellettyjä. Se tarkoitti, että vaaliuurnille mennessä koko Neuvostoliiton kansan sallittiin äänestää maansa parlamenttiin kandidaatteja vain tästä yhdestä ja ainoasta puolueesta. Monissa pienemmissä paikallishallinnon vaaleissa  saattoi  olla usein vain yksi ehdokas, joka antaa aihetta ihmettelylle, miksi edes järjestää vaaleja.
          Niin kutsutuille toisinajattelijoille, ei Neuvostoliitossa sallittu olemassaolon oikeutta. Ainoat yksityisen kansalaisen keinot eriävän mielipiteen osoitukseen tällaisissa olosuhteissa rajoittuivat mahdollisuuksiin olla joko äänestämättä tai pudottaa vaaliuurnaan tyhjä tai töhritty äänestyslippu. Muutoksia tai uudistuksia tällä tavalla oli luonnollisesti täysin mahdotonta saavuttaa, sillä toimenpide oli vain tuloksetonta pikkuprotestointia. 
          Lyhyesti sanottuna Neuvostoliittoa hallitsi diktaattori, jonka tukena oli 100% samanmielisesti ajattelevia kommunistipuolueen jäseniä eri neuvostoissa ja keskuskomiteoissa. Näistä muodostuva sisärenkaan porukka päätti keskuudessaan kaikki maata, kansaa ja ulkovaltojen suhteita koskevat asiat ilman minkäänlaista opposition esittämää eriävää mielipidettä, toista mahdollista näkökantaa tai arvostelua. Päätökset olivat helppoja ja nopeita, koska ne olivat aina  ja poikkeuksetta yksimielisiä.
          Mutta koska Neuvostoliiton äänestysprosentti kaikissa vaaleissa lähenteli aina 90-95%, niin tästä voidaan vetää johtopäätös, että ilmeisesti kansa ja kaikki äänestäjät olivat tyytyväisiä, kun suostuivat hyväksymään vallitsevat olosuhteet ja äänestivät vallanpitäjien jatkuvuuden puolesta . Totuus kuitenkin on, että äänestämättä jättäminen katsottiin vakavaksi kansallisvelvollisuuden laiminlyönniksi, ja tällaisia henkilöitä saatettiin tulla myöhemmin jopa kotiin saakka kovistelemaan ja kuulustelemaan. Neuvostoliiton vaaleja kutsuttiinkin pilkallisesti väestönlaskennaksi.
          Venäläinen kansa näytti siis olevan yksimielinen ja tyytyväinen tähän yhden ainoan puolueen  olemassaoloon, toimintaan ja aikaansaannoksiin runsaan 70 vuoden ajan. Suuressa, monimiljoonaisessa  kansassa riitti kärsivällisyyttä, hyvää tahtoa, kuuliaisuutta ja nöyryyttä olla valittamatta.
          Aika ajoin ilmaantui kuitenkin rohkeita eri mieltä olevia henkilöitä, jotka joko lähetettiin mielisairaalaan, vankilaan tai karkotettiin maasta. Valtion asenne oli, että eiväthän normaalit, järkevät, terveet ja lainkuuliaiset kansalaiset voi olla eri mieltä viisaan valtiojohdon kanssa.  Jotkut onnistuivat välttämään rangaistuksen pakenemalla maasta tilaisuuden ilmaannuttua.  
          Tällaisten henkilöiotten nimilista on varsin pitkä: Viktoria Mullova (viulutaiteilija), Alexander Solženitsin (kirjailija ja nobelisiti), Rudolf Nurejev (balettitanssija), Mstislav Rostropovitch (sellotaiteilija), Maxim šhostakovitš (kapellimestari ja kuuluisan säveltäjäisänsä poika), Alexander Godunov (balettitanssija), Josef Brodsky (runoilija ja nobelisti), Natalia Makarova (ballerina), Svetlana Allilujeva (diktaattori Josef Stalinin oma tytär), vain muutamia tunnetuimpia mainitaksemme.


          Mitä tapahtui vuoden 1992 jälkeen?


          Mutta mitä tapahtui Neuvostoliitossa vuoden 1991-1992 taitteessa, sitä voidaankin pitää yhtenä  suurimmista nykyhistorian ihmeistä. Presidentti Putin nimittää sitä maailman suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi.
          Kun Neuvostoliitto lopulta, ja jo kauan odotetusti, vuonna 1992 romahti sisältä päin omaan mahdottomuuteensa ja maan kansalaisille koitti valinnan vapaus, tilanteen ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntui noina aikoina aivan kuin venäläisten vuosikymmeniä jatkunut pakkoalistaminen yhteen poliittiseen järjestelmään ja vapaan mielipideilmaisun mahdottomuus, samoin kuin jo edellä mainitut patoutuneet tunteet ja pelolla kontrolloitu itsehillintä olisivat kaikki yhtä aikaa nousseet pintaan, räjähtäneet ja pursunneet ilmoille vapauteen. 

          Vapauden ilmaannuttua aikaisemmin niin tyytyväisille venäläisille ei enää riittänytkään tuo yksi puolue. Ei riittänyt 10, ei 50, eikä 100, vaan toimituskuntamme on löytänyt peräti 118 uutta virallista puoluetta , jotka uuden Venäjän oikeusministeriö  hyväksyi ja rekisteröi. Nämä mainitut 118 puoluetta olivat kansallisia ja pyrkivät saamaan edustajansa valtion eduskuntaan (duumaan). Näitten lisäksi löysimme monia alueellisia paikallispuolueita, jotka tyytyivät toimimaan vain omalla maantieteellisellä tai kunnallisella alueellaan, joten todellinen puolueitten lukumäärä oli vielä huomattavasti suurempi. Mieltä vain askarruttaa, miten oli mahdollista, että nämä samat ihmiset olivat tyytyneet vuosikymmeniksi alistumaan vain yhdelle puolueelle. Mielestämme tämä on mitä parhain todistus pelolla hallitsemisesta, mielipiteen ilmaisun vapauden puutteesta, sanalla sanottuna: diktatuurista.
          Tätä parempaa esimerkkiä on mahdotonta löytää osoittamaan, miten täydellisesti kommunismi kahlitsi ihmisten vapaata mielipiteen ilmaisua, mahdollisuutta osoittaa arvostelua, mahdollisuutta vastustaa maan menossa olevaa poliittista suuntausta. Neuvostoliitossa elettiin diktatuurin alaisuudessa.
          118 uuden puolueen ilmestyminen vaalikartalle on paras todiste siitä, miten eriävän mielipiteen ilmaisun ensimmäinen mahdollisuus tarjoutui, Venäjän kansa oli heti aikaa tuhlaamatta valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja osoittamaan todelliset ajatuksensa. Ilmeni, että venäläiset eivät sittenkään olleet yksimielisiä ja kaikki aikaisempi oli ollut pelon vallassa tapahtunutta itsehillintää.
          118 puolueen lukumäärä on suorastaan uskomaton. Itsevarmat johtajatyypit, joilla oli ideoita ja potentiaalisia kannattajia, tahtoivat perustaa oman puolueensa. Nyt ideat uusiksi vaaliohjelmiksi olivat rajattomat. Tässä muutamia esimerkkejä todellisten  puolueitten nimistä. Miesten Valtion Puolue, Oluen Ystävien Puolue, Hengellisen Perinnön Puolue, Uusi Suunta – autopuolue, Pyhän Venäjän Puolue, Proletaarisen Diktatuurin Puolue, Venäjän Mao-puolue, Kunnioituksen ja Hyväntekeväisyyden Puolue, Kasakkapuolue, Venäjän Naiset -puolue, Business-puolue, jne. Monet näistä ovat jo kadonneet puoluekartalta.
          Jopa tuo yli 70 vuotta vallassa ollut Neuvostoliiton Kommunistinen Puoluekin hajosi yli kymmeneen uuteen pikkupuolueeseen, joitten kaikkien nimissä esiintyi sana: kommunistinen. Luonnollisesti joukkoon mahtui monia vakavalle pohjalle ja tavanomaisille puolueohjelmille perustettuja puolueita, kuten Maanviljelyspuolue,  Ammattiliittojen Puolue, Eläkeläisten Puolue, Vihreä Vaihtoehto -puolue, Edistyspuolue, jne.
          Valtava puoluemäärä tuntuu todella huvittavalta ottaen huomioon, että esimerkiksi Yhdysvalaloissa on virallisesti vain kaksi aktiivista puoluetta, joita tässä vielä nimiä mainitsematta voitaisiin kutsua yksinkertaisuuden vuoksi ”vallassa olevaksi puolueeksi” ja ”oppositiossa olevaksi puolueeksi”. Tämä siksi, että nämä kaksi aika ajoin säännöllisesti vuorottelevat vallan kahvassa olemista.
          Historia on osoittanut, että amerikkalaisten lyhyen kärsivällisyyden vuoksi, yhden puolueen valtaan nousu merkitsee lähes sääntömääräisesti tuon saman puolueen vallasta putoamista seuraavissa vaaleissa, ja tämä kahden puolueen vuorotellen tapahtuva vallan pidon kiertokulku on jatkunut koko maan olemassaolon ajan ja tulee jatkumaan edelleenkin. Näitten kahden, demokraattisen ja republikaanisen puolueen lisäksi maassa on toki olemassa muitakin virallisia pikkupuolueita, joista Suomessa tuskin edes tiedetään, kuten Constitution Party (Perustuslakipuolue), Green Party (Vihreä Puolue), Libertarian Party (Vapauspuolue) ja Natural Law Party (Luonnonlain Puolue).
          Tutkimalla (https://vaalit.fi/etusivu) tämän päivän (lokakuussa 2024) tilastoa, toimituksemme löysi
Suomessa 17 rekisteröityä puoluetta, joista kymmenellä on edustajia eduskunnassa. 


          Mutta mitä tapahtui vuonna 2016?


          Uuden Venäjän ajassa oli edetty noin 25 vuotta eteenpäin Neuvostoliiton hajoamisesta vuoteen 2016. Kyseisen vuoden vaalit järjestettiin syyskuussa, ja tulokset olivat ainakin ulkopuolisesta tarkkailijasta mitä hämmästyttävimmät. Vallassa istuvan presidentti Vladimir Putinin puolue, Yhtenäinen Venäjä, voitti duuman 450 edustajapaikasta peräti 343 paikkaa, eli uskomattoman 76%. Toisella sijalla oli kommunistinen puolue 42 paikkaa saaneena. Ainoastaan 65 paikkaa jäi toisille jaettavaksi.
          Millaisia johtopäätöksiä tästä yhdeksän vuoden takaisesta duuman vaalista voi tehdä?
          Ensimmäisenä tulee mieleen käsittämätön kysymys: miten on mahdollista, että Venäjän kansa, jouduttuaan kokemaan monta sukupolvea kestäneen yhden kommunistisen puolueen diktatuurin, ja koettuaan sen jälkeen vapauden päästä perustamaan peräti yli 100 uutta poliittista puoluetta, on kuitenkin jälleen 76% valmis palaamaan yhden puolueen jäsenyyteen ja alistumaan sen johtajan alaisuuteen?
          Mieleen kohoaa myös ihmettely, eikö vapautuneessa kansassa, erikoisesti sen uudessa, nuoressa,
Neuvostoliiton jälkeen aikuiseksi kasvaneessa sukupolvessakaan löydy tarpeeksi kiinnostusta, uteliaisuutta tai edes kokeilemishalukkuutta päästä näkemään, mitä toiset puolueet ja niitten johtajat kykenisivät saamaan aikaiseksi?


          Entä mitä sitten tapahtui vuonna 2021?


          Seuraavat Venäjän vaalit pidettiin sääntömääräisesti viisi vuotta edellisten jälkeen vuonna 2021. Tulokset olivat sikäli odottamattomat, että Putinin puolue, Yhtenäinen Venäjä menetti duumassa 17 paikkaa. Sen uudeksi edustajamääräksi tuli 326. Prosentuaalisesti tämä esittää vieläkin lähes 73%.
          Samoin ihmetystä herätti kommunistipuolueen kasvanut suosio. Aikaisemman 42 edustajapaikan sijasta se sai nyt 57 paikkaa. Toisille neljälle puolueelle jäi vain 67 paikkaa keskenään jaettavaksi. Samoissa vaaleissa muutettiin Venäjän perustuslakia siten että presidentin kahden  toimikauden rajoitus poistettiin.  
           Suurin osa mainituista 118 puolueesta on lakannut toimimasta. Tämän hetkisen virallisen tilaston mukaan Venäjällä toimii 48 virallisesti rekisteröityä puoluetta, joista vain 6 on edustettuna duumassa 2021 vuoden vaalien seurauksena.
          Kun itseään demokraattisena mainostavassa valtiossa yli 50% sen edustajapaikoista (puhumattakaan Venäjän tämänhetkisestä 73%) yhdessä maan presidentin kanssa kuuluu yhdelle ja samalle puolueelle, tarkoittaa tämä käytännössä vain yhtä asiaa: yhden puolueen diktatuuria näennäisesti demokraattisessa valtiossa.


          Mitä nykyinen tilanne kertoo Venäjän kansasta


          Monet ihmettelevät ajatukset nousevat mieleen. Ensinnäkin tämänhetkinen yhden puolueen valtatilannehan on täydellisesti heidän itsensä vapaaehtoisesti luoma, eikä suinkaan vallankumouksen seurausta. Venäjä väittää olevansa demokraattinen valtio näinä päivinä ja toki se sitä on siinä mielessä onkin, että maassa on tällä hetkellä monia  puolueita, mutta jokainen puolue on pelon alaisuudessa alistettu pitämään eriävät poliittiset ohjelmansa piilossa ja yhtymään vain maan suuren diktattorin määräysvaltaan.  Onhan Pohjois-Koreankin valtion nimessä sana demokraattinen, samoin kuin jo menehtyneessä Itä-Saksankin valtion nimessä. Miten naurettavaa! 

          Toisena ajatuksena tulee kysymys, onko Venäjän kansa sukupolvia jatkuneen alistetun asemansa vuoksi menettänyt itsenäisen ajattelukykynsä ja oma-aloitteisuutensa? Kun viimeiset 30 vuotta ovat tarjonneet venäläisille vapauden osoittaa omia todellisia mielipiteitään äänestämällä omaa suosikkipuoluettaan aikaisemman yhden ainoan sijasta, niin miten on mahdollista, että ainoastaan yksi saa näin ylivoimaisen suosion? Eikö muista 47 virallisesta puolueesta todellakaan löydy toisia kelvollisia, joitten puolueohjelma ja tavoitteet vastaisivat laajemmin äänestäjien toiveita?

          Tai ovatko venäläiset menettäneet täysin luottamuksensa muutosten mahdollisuuteen? Tuntuu
kuin asenne olisi hällä väliä tyylinen : ”Antaa samojen johtajien vaan jatkaa. Kyllä ne vanhat kelpaa. Eihän tässä
mikään kuitenkaan muutu. Samat miehet vaan sinne takaisin!”
          Tai sitten venäläiset ovat todella laumasieluja, joitten turvallisuuden tunne perustuu yhden voimakkaan johtajan alaisuuteen kuulumiseen. Näinhän maassa on aina ollut jo vuosisatojen ajan, jo mongolien vallan aikana (vaikka kansa valitti ”mongolien ikeen alla olemista” se ei kuitenkaan tahtonut päästä pois tukalasta tilanteestaan, vaan Aleksanteri Nevskin johdolla ryhtyivät sotimaan saksalaisia ja ruotsalaisia vastaan taaten ja  puolustaen mongolivallan jatkuvuutta), tsaarien aikana (tsaarit ja tsaarittaret olivat Jumalan asettamia hallitsijoita), kommunismin aikana (kommunistijohtajat olivat pelolla ja rankaisun uhalla hallitsevia), ja nyt tämä sama pyrkimys alistua vapaaehtoisesti yhdelle voimakkaalle johtajalle toistuu.

          Tai ovatko kovia aikoja kokeneet venäläiset arkoja kokeilemaan, huolissaan, että radikaalien muutosten seurauksena tilanne saattaisikin kääntyä huonompaan suuntaan? Totuushan on, kuten jo edellä on mainittu, että venäläiset ovat varsin maltillinen kansa, johtajilleen kuuliaisia, vähään tyytyvä, monien vaikeuksien ja henkilökohtaisten kärsimysten ja menetysten läpi käyneitä, ennen kaikkea kärsivällisiä, jotka eivät olosuhteitaan valita, vaikka he jokapäiväisessä elämässä ja keskinäisessä arjen kanssakäymisessä usein esiintyvät silmiinpistävän epäkohteliaasti, röyhkeästi, ja etuilevasti.
          Näinä päivinä on turha odottaa Venäjällä 1900-luvun alkuvuosien ja tsaarin viimeisten hallitusvuosien aikoina koettuja joukkomielenosoituksia, massalakkoja tai vallankumousta, siitä pitää huolen Putinin nopea opposition eliminoiminen ja yhden poliittisen puolueen diktatuurin raudanluja ote vallasta. Ainoastaan kaukainen tulevaisuus saattaa joskus rohjeta kyseenalaistamaan Putinin mainetta. Eihän Staliniakaan kukaan rohjennut arvostella, kunnes vasta hänen kuolemansa jälkeen Nikita Hrutshev rohkeasti toi esille kaikki Stalinin tekemät murhat, kyseenalaisti hänen historiallisen arvonsa ja poisti tämän balsamoidun ruumiin Leninin mausoleumista.
          Koska Nikita Hrutshev, maan korkein johtaja näin päätti turmella Stalinin maineen, koko kansa oli samaa mieltä, protestimielenosoituksia ei (uskallettu) järjestetty, vaikka vain runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin Stalin oli ollut suorastaan jumalallisessa asemassa, jonka ”siunauksen” alaisuudessa puna-armeijakin lähetettiin rintamalle.


          Pari vertausta yhden puolueen diktatuurista Suomessa ja U.S.A:ssa


          Jotta tilanne olisi helpompi ymmärtää, siirtykäämme vertauksen vuoksi Suomen historiaan vuosille 1916-1917. Tiesitkö, että Suomen historiassa on ollut peräti kaksi kertaa täsmälleen samanlainen yhden puolueen diktatuurin kausi?
          Suomen 7. eduskuntavaalit järjestettiin heinäkuun alussa vuonna 1916. Äänestyksen tuloksena Suomen Sosialidemokraattinen Puolue sai peräti 103 paikkaa ja kaikki muut puolueet yhteensä 97. Tämä tarkoitti, että ottipa eduskunta käsittelyynsä minkä tahansa lakialoitteen, se tuli heti joko hyväksytyksi tai hylätyksi vain tämän yhden puolueen, SosDemien enemmistöpäätöksellä. Voidaan sanoa, että Suomessa alkoi Sosialidemokraattisen Puolueen diktatorinen vallanpito.
          Mutta sosiaalidemokraattien diktatuurille ilmaantui odottamaton jarru.
          Koska tuona ajankohtana Suomi oli edelleenkin osana Venäjän suuriruhtinaskuntaa, edellytti eduskunnan toimikauden käynnistys tsaari Nikolai II:n erikoista koollekutsumiskäskyä. Johtuen Venäjän osallisuudesta ensimmäiseen maailmansotaan ja sisäisistä rauhattomuuksista tsaari ei koskaan ennen vallasta eroamistaan ehtinyt käynnistää eduskuntamme työkautta.
          Vasta huhtikuussa 1917, peräti yhdeksän kuukautta edellisen vuoden vaalien jälkeen, kun Nikolai II itse oli jo luopunut vallasta, tuli Venäjän väliaikaiselta hallitukselta kehoitus aloittaa eduskunnan toiminta. 
          Mitä sitten Suomen SosDemien diktatuuri ehti saada aikaan? Se sai aikaan valtalain, jonka nojalla se nosti  eduskunnan, jossa se piti hallussaan paikkaenemmistöä, Suomen korkeimmaksi vallanpitäjäksi, poikkeuksina ainoastaan sotilaalliset ja ulkopoliittiset asiat, jotka se jätti edelleenkin Venäjän hoidettaviksi.
          Mutta ihmeellinen kohtalo puuttui jälleen asioitten kulkuun, sillä tuo sama väliaikainen hallitus, joka oli käynnistänyt eduskunnan toiminnan, antoi jo saman vuoden heinäkuussa pääministeri Kerenskin määräyksestä eduskunnalle hajotusmääräyksen ja uudet vaalit järjestettäväksi Suomessa. Näin ollen SosDemien diktatorinen valtakausi jäi historiankirjoihin Suomen lyhimmän ajan toimineena eduskuntana, huhtikuusta heinäkuuhun.

          Saatuaan Kerenskin hajoitusmääräyksen Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ei ollutkaan valmis  luopumaan vallasta vapaaehtoisesti. Se oli tuhlannut yhdeksän kuukautta aikaa turhaan odottamiseen, ja kun sen lopulta sallittiin aloittaa työt, toiminta keskeytettiin vain neljän kuukauden päästä. Se tulkitsi tilanteen niin, että itse laatimansa valtalain perusteella Venäjän Kerenskillä ei ollut enää valtuuksia määräillä Suomen eduskunnan toimintaa, joten hajoitusmääräys oli laiton. Suurimpana huolena oli tietysti epävarmuus, että uudet vaalit saattoivat hyvinkin merkitä heidän diktatorisen asemansa menetystä. Niinpä he uhmakkaasti kieltäytyivät hyväksymästä hajoitusmääräystä, katsoivat sen laittomaksi ja pyrkivät pakolla jatkamaan eduskunnan toimintaa.
          Helsingin Kluuvikadun ja Yliopistonkadun risteyksessä sijainneen eduskunnan kokoontumistilat oli valtion toimesta suljettu, jopa sinetöity, ja venäläiset santarmit valvoivat rakennusta. Mitä tämän jälkeen tapahtui, noudatti hyvin paljon USA:n presidentti Donald Trumpin vallasta kieltäytymistapaa, hävittyään vuoden 2020 vaalit ja organisoituaan Washingtonin kongressirakennuksen valtauksen tammikuun 6. päivänä 2021.
          Sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustajat pyrkivät väkivallalla tunkeutumaan Heimolan taloon, jonka seurauksena syntyi aseellisia välikohtauksia kenraalikuvernöörin määrätessä sotilaita paikalle tilannetta rauhoittamaan.
          Kun sitten myöhemmin lokakuussa järjestettiin Suomen 8. eduskuntavaalit, SosDemit  menettivät enemmistönsä ja heidän paikkalukunsa putosi 92. Muut puolueet saivat 108 edustajapaikkaa. Huonoina häviäjinä heidän oli pakko osoittaa mieltään, ja protestiksi kaikki puolueen ministerit erosivat senaatista (hallituksesta). Jäljelle jäänyt vaillinainen senaatti jatkoi kuitenkin toimintaansa ja jäi Suomen historiaan nimellä Setälän tynkähallitus.
           Koska koko Suomen historian tärkein äänestys, äänestys maan itsenäisyydestä, suoritettiin vain kaksi kuukautta tämän 8. eduskunnan työkauden alettua, on mielenkiintoista pysähtyä miettimään, olisiko Suomi itsenäinen tänä päivänä, jos kyseinen äänestys olisi toteutettu tuon  sosiaalidemokraattien hallussaan pitämän  diktatuurin aikana. Tai olisivatko SosDemit ottaneet itsenäisyysasiaa koskaan edes esille. Miksi näin?
          Siksi, että Suomen historia todistaa, että joulukuun 6. päivänä 1917 Suomen itsenäisyydestä äänestettäessä jokainen läsnäollut Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kansanedustaja – poikkeuksetta - äänesti Suomen itsenäisyyttä vastaan.  Tällaista tuskin voidaan pitää isänmaallisena tekona? Siksi se herättää monia arvailuja:
     A) Olisiko mahdollista, jos SosDemien ehdoton enemmistön valta Suomen eduskunnassa olisi jatkunut vielä joulukuussa, niin itsenäisyytemme ei olisikaan toteutunut? – Vastausta ei kukaan tiedä. 
     B) Olisiko mahdollista, että SosDemit tyhmässä jääräpäisyydessään eivät yksinkertaisesti suostuneet äänestämään samalla tavalla kuin Suomen porvaripuolueet? – Tätä olettamusta tukee puolueen jyrkkä Forssan ohjelma, joka kielsi kaiken yhteistyön porvarien kanssa, ja tämä olisi ollut yksi sellainen.

     C) Kolmas ja todennäköisin mahdollisuus on, että Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella oli oma suunnitelma, jonka he paljastivat paria kuukautta myöhemmin aloittamalla Suomen vallankumouksen tammikuun 28. päivänä 1918. He tahtoivat Suomen liittyvän Leninin johtamaan Neuvostoliittoon.
          Tästä syntyy käsitys, että SosDemit todella epäisänmaallisina olivat itsenäisyyttä vastaan, halusivat muuttaa Suomen sosialistiseksi valtioksi ja halusivat Suomen vielä jatkavan kommunistiseksi muuttuneen Venäjän osana.            Tätä näkökantaa tukee se tosiasia, että jo heti vuoden 1918 helmikuussa, SosDemien vallankumouksen tuskin alettua, kiiruhti heidän kansanvaltuuskuntansa jäsenet, Oskari Tokoi ja Edward Gylling, Petrogradiin (Pietari) raportoimaan venäläisille Suomessa menossa olevan sosialistisen vallankumouksen siihenastisesta menestyksestä ja neuvottelemaan Grigori Zinovjevin (yksi Leninin läheisimpiä vallankumouksellisia luottomiehiä) Suomen mahdollisuudesta liittyä uuteen Venäjän Federaatioon.
          Vaikka 1. maaliskuuta allekirjoitettu sopimus ei tätä mainitsekaan, tiedetään Tokoin ottaneen tämän asian esille ja Zinovjevin kovasti innostuneen siitä. Tätä näkökantaa tukee vielä se, että Suomen kansanvaltuuskunta teki jopa päätöksen muuttaa Suomen virallisen valtionimen Suomen Sosialistiseksi Työväen Tasavallaksi. Sana sosialistinen ei ollut suomalaisten omassa nimiehdotuksessa, mutta se lisättiin Leninin erikoispyynnöstä. Suomen siniristilippu tuli korvata uudella täysin punaisella vaatteella.
          Jotkut historiankirjat nimittävät Suomen Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaa Kullervo Manneria Suomen diktaattoriksi vallankumouskuukausien aikana, ja olosuhteet huomioon ottaen (vain yhden Sosialidemoktattisen puolueen valta), sitä hän myös todellisuudessa oli. 
          Edellä kuvatun kaltainen tilanne voi mahdollisesti syntyä U.S.A:ssa vuoden 2025 alkaessa, jos  republikaanipuolueen presidenttiehdokas Donald Trump voittaa vaalit ja maan kongressi ja senaatti saavat republikaanisen enemmistön. Demokraattinen puolue jää täysin merkityksettömäksi. Trump on jo vaalikampanjan aikana käyttänyt itsestään diktaattori-sanaa, osoittanut ihailevansa Putinia ja Pohjois-Korean presidenttiä Kim Jong Un’ia ja muutenkin avoimesti paljastanut diktaattorimaisia aikomuksiansa, joihin yhtenä asiana kuuluu muun muassa kotimaansa sisäisille vastustajille ”kostaminen”.
          Kun näennäisesti demokraattisessa valtiossa, kuten tämän päivän Venäjällä, pääsee syntymään presidentin edustama yhden puolueen enemmistö, tarkoittaa se käytännössä tuon puolueen diktatuuria, jolloin tuo maa on demokratiansa menettänyt. Suomi ehti kokea tällaisen hetken omassa historiassaan. U.S.A:ssa sen toteutuminen on mahdollisuus. Venäjällä tämä tilanne on täydessä menossa Putinin johdolla.


KYSYMYKSIÄ SINULLE
          Mitä arvelet, Suomen tilanteesta, jos äänestys itsenäisyydestä olisi tapahtunut 7. eduskunnan aikana,
jolloin sosiaalidemokraateilla oli enemmistö eduskunnassa?

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTI  11.11.2024

Onnittelen! Valaiseva juttunne ei olisi voinut ilmestyä parempaan aikaan. Sen asia osui naulankantaan ja ajoitus  oli suoraan sanottuna perfect.

Meidän presidentin vaalimme olivat alle viikko sitten ja nyt kun katson paikallisia uutisia Washington D.C:ssä, niin tämän hetkisen äänten laskennan tuloksena USA:n kolmesta lainsäätäjästä presidentti tulee ehdottomasti olemaan republikaani. Loppulaskelmat koskien kongressia ja senaattia ovat vielä kesken, mutta kummassakin on jo selvä republikaanien johto, vaikka kaikkia ääniä ei ole vielä laskettukaan.

Tämä tarkoittaa täsmälleen sitä tilannetta, joka on juttunne pääteema: yhden puolueen diktatuuria USA:ssa, joka alkaa tammikuussa 2025.  Näissä olosuhteissa Amerikan demokraattisen puolueen mahdollisuudet omien lakialoitteittensa läpiviemiseen rajoittuvat seuraavaan kahteen tilanteeseen:

1) Kongressissa pätee äänten yksinkertainen enemmistö. Riippuen siitä, kuinka kaukana edustajapaikkojen jakauma on 50-50 tilanteesta,  aina voi ilmaantua jäseniä, jotka saattavat äänestää puoluekannasta poiketen ja siten päätyä äänestämään oppositiota, eli tässä tapauksessa demokraatteja. Tällaisia omantunnon mukaan äänestäjiä on aina ollut ja demokraattien menestys tulee riippumaan täydellisesti näistä "loikkareista". 

2) Senaatissa on olemassa niin kutsuttu "filibuster"-sääntö, joka tarkoittaa, että tullakseen hyväksytyksi, yksinkertainen äänten enemmistö ei päde senaatissa, vaan vaatii 60% enemmistön. 

Kiitos silmät avaavasta analyysistänne. Nyt jäämme vain odottamaan, mikä tulee olemaan USA:n kohtalo.

Demokraatti DC:stä

TOIMITUS VASTAA:

Kiitos "Demokraatti DC:stä" todella ripeästä kommentistanne ja mainiosta selvityksestänne koskien USA:n marraskuisten vaalien vaikutusta maan lainsäädännössä ennen seuraavia välivaaleja. Olemme myös iloisia todetessamme sivustomme löytäneen lisää kansainvälisiä lukijoita, joille meidän pääaiheemme VIIPURIN PALAUTUS on tärkein yhteinen tavoitteemme. 

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTI 01.12.2024

Todella hyvä juttu,  todella hyvään aikaan. Olemme kaikki kauhulla saaneet seurata uutisista, miten USA:n tuleva diktattori Donald Trump kokoaa uuden hallituksensa ministeriehdokkaita (secretaries, kuten niitä USA:ssa nimitetään) ja muita uusia valtion virkamiehiä, kuten suurlähettiläitä tuomittujen rikollisten, raiskaajien ja muutenkin maineeltaan tai kokemukseltaan epämääräisten henkilöitten joukosta. Vain itsekäs omahyväinen diktaattori kykenee tekemään tällaista ja onnistua suunnitelmassaan. Saapas nähdä saako hän suunnitelmansa lävitse, vai riittääkö republikaani-enemmistöisessä senaatin haastattelussa tarpeeksi talonpoikaisjärkeä hillitsemään häntä. Elämme todella mielenkiintoisia aikoja.

Mutta yllä esittämäänne kysymykseen ja sivustonne pääaiheeseen palatakseni: VIIPURI TAKAISIN! Kannatan ajatustanne! Onhan se todella käsittämätöntä, miten leväperäisiä, kunniattomia, laiskoja, asiaa ymmärtämättömiä, suorastaan typeriä sellaiset maanmieheni ovatkaan, jotka eivät ymmärrä Suomen joutuneen aikoinaan häpeällisen surullisella tavalla Neuvostoliiton kusettamaksi ja siitä huolimatta, he eivät piittaa tilanteen okeudenmukaisesta korjaamisesta. Se on hävettävää isänmaattomuutta! Tai voisiko olla, että he ovat vieläkin Stalinin ja Putinin ihailijoita, noita samoin ajattelevia kommunisteja, jotka aikonaan tahtoivat Suomen liittyvän Neuvostoliittoon? Sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, on ihme, jos tällaisia Viipurin palautusta vastustavia suomalaisia on mahdollista vielä löytää Suomesta. Mitä vielä tarvitaan, jotta kaikkien silmät avautuisivat?  

USA-exprertti