pieksut (пьексы).  Meillä täällä Neuvosto-Karjalassakin on tällaisia pieksuja. Noillahan on hienoa hiihtää. Hyppää vaan suksille ja matkaan!  Jokaisella on automaattiase. Lyhytpiippuinen, kevyt kantaa, patruunoita  riittää vaikka hulluille jakaa. Noillahan on helppoa liikkua metsässä verrattuna meidän kolmiosaisiin keppeihimme, joitten jatkona on vielä pistin ”

 

          Suomalaisten sotavankien kuulusteluista  

          18. divisioona onnistuu kaappaamaan kuusi suomalaista sotavankia, joista yhden nimeksi mainitaan korpraali Juha Suomalainen. (Oliko tämän nimistä sotilasta armeijassamme, se jää asiasta kiinnostuneitten selvitettäväksi). Seuraavassa lyhyt katkelma korpraalin todella uhmakkaasta asenteesta kuulustelussa:

          ”Me venäläiset olemme tavallisia ihmisiä, aivan kuten tekin. Me olemme tuomassa teille vapautta”, aloitti kuulustelija.

          ”Te ette ole ihmisiä”, vastasi suomalainen korpraali lausuen jokaisen sanan huolellisesti erikseen. ”Te olette ahneita sikoja, jotka pyytämättä tunkeutuvat naapurin vihannespellolle. Me poltamme paetessamme omat talomme, mutta jätämme leipää teitä varten sikalaan. Siellä on teidän paikkanne. Ja, perkele, nyt tämän jälkeen voitte vaikka ampua minut! Kirottu olkoon teidän äitinne!”

          Toinen sotavangiksi otettu suomalainen, joka ilmoittaa olevansa lääkintämies, saa kuulla venäläisiltä kuulustelijoiltaan: 

          ”Tehän olette enemmän saarnaajan kuin lääkintämiehen näköinen.”

          Mies kertoo ensin olevansa uskonnoltaan 7. päivän adventisti, aseista kieltäytyjä, ja siksi palvelevansa lääkintämiehenä, eikä ole liioin tietoinen minkäänlaisista sotasalaisuuksista. Hän vastaa:

          ”Herra kapteeni, te tulitte meidän kotiimme. Mihin te tarvitsette vaivaisia metsiä ja hyttysten saastuttamia soita. Teillä on vaikka kuinka paljon omaa rikasta ja viljavaa maatanne. Näissä metsissähän ei ole kultaa eikä öljyä. Olen valmis kuolemaan Suomen puolesta.”

          ”Mutta, miksi hetki sitten Suomi hyökkäsi Venäjää vastaan?”

          ”Te olette väärässä. Me emme hyökänneet, emmekä me ampuneet Mainilan laukauksia. Kukaan koko maailmassa ei usko, että pikkuruinen Suomi päätti aloittaa sodan Neuvostoliittoa vastaan. Kaikkihan nauravat teille. Teidät erotettiin Kansainliitosta kansainvälisen lain rikkomisesta. Katsokaa karttaa: Suomi on kärpänen ja Neuvostoliitto on elefantti. Eläkää kuten itse tahdotte. Rakentakaa kommunistisia kolhoosejanne, mutta älkää pakottako punaista uskontoanne toisille valtioille.”

          Myöhemmin, piiritysrenkaan tiukentuessa ja miehistön muonan loppuessa, kirjassa kerrotaan kaikkien kuuden suomalaisen sotavangin, joukossa edellä mainittu uskovainen adventisti lääkintämies, tulleen ammutuiksi.

         

          Suomalaisesta kansasta

          Kaksi yöllisessä vartiovuorossa olevaa venäläistä sotilasta keskustelee. Toinen heistä on rintamapäiväkirjan  kirjoittaja. Hän on Petroskoista kotoisin, joka on suuri suomalaisten kaupunki Neuvosto-Karjalassa, ja kertoo toverilleen siitä syystä tuntevansa monia suomalaisia. Koska nyt ollaan sotimassa Suomea vastaan, tämä tieto saa toisen sotilaan kysymään kirjoittajalta, millaisia ihmisiä nämä ”finnit” ovat ja millaisesta ”taikinasta tehdyt”. Kirjoittaja vastaa:

          ”Eivät suomalaiset ole taikinasta tehtyjä, vaan kovasta harmaasta graniitista. Ensimmäisenä minä kertoisin heidän olevan todella työtätekeviä ja peräänantamattomia. Tiedän, että suomeksi sitä kutsutaan sanalla sisu. Työläiset ovat luotettavia missä tahansa tehtävässä. Mitäpä ottavatkaan tehtäväkseen, sen he suorittavat loppuun. Heillä on kultaiset kädet, järki terävä, sydän… Niin, minkälainen heidän sydämensä onkaan? Helläkö? Siitä en ole varma, sillä sydämeensä saakka he eivät vierasta päästä heti ensitapaamisella."

          "Petollisiako? Epäluotettaviako?"

          "Ei, eivät ole."

           "Nuukiako?"

           "Siitä en ole varma, mutta paremminkin taloudellisia."

           "Juonittelijoita?"

           "Eivät missään tapauksessa."

           "Hiljaisia?"

           "Eivät kaikki. Sellaisiakin suomalaisia on, jotka eivät vaikene kertaakaan koko päivän aikana."

           "Pitävät naisista?"

           "Pitävät, mutta jotenkin omalla tavallaan, jäykästi ja ilman tunteellisuutta, ilman ranskalaisten liehittelyä ja ilman puolalaisten kannusten kilistelyä."

          "Pitävätkö ryyppäämisestä?"

          "Ja vielä miten pitävätkään! Meidän venäläisen Ivanin onkin parasta pitää heitä silmällä, ettei jäisi jälkeen. He voivat juoda puoli ämpärillistäkin kerralla, mutta tämä sitten taitaakin olla ainoa asia, jossa me olemme heitä parempia. He juovat omassa tahdissaan hitaasti ja totisina, ilman puheita. Lapsiansa he eivät kurita eivätkä vaimojansa piekse.”

 

          Suomalaisten propagandasta

          Kirja ottaa esille myös suomalaisten lentokoneista pudottamat propaganda-lentolehtiset, joissa houkutellaan neuvostosotilaita antautumaan ja siirtymään Suomen puolelle. Samaa käännytystyötä luonnollisesti tekivät myös venäläisetkin. Kaikkien lehtisten sanomana ja tarkoituksena oli saada sotilaat loikkaamaan vastustajan puolelle, mutta keinot ja houkuttimet vaihtelivat suuresti.

          Yhdessä lehtisessä kirjailija kertoo suomalaisten tarjouksesta maksaa venäläisille sotilaille jokaisesta revolverista, jonka he tuovat mukanaan 100 ruplaa, kivääristä 150 ruplaa, konekivääristä 1.500 ruplaa ja tankista peräti 10.000 ruplaa.

          Toisessa kerrotaan suomalaisten laatimasta venäjänkielisestä runosta, jonka yksinkertaistettu proosamainen käännös kuuluu: ”Voi sinä, minun Sonjani, Sonjani, valoni; Lähetän sinulle terveiseni; Suomessa nyt asun; Voileipää maidon kanssa syön.  Tule tänne Sonja minun valoni; sillä ilman sinua elää en voi.” Sotilaat keskuudessaan äänestivät tämän parhaaksi viestiksi.

          Todellisena huipentumana voidaan pitää kuvausta, jossa kirjoittaja kertoo olevansa divisioonan radiohuoneessa ja odottamatta radiosta alkaa kuulua ”... älykkäällä äänellä esitettyä venäjänkielistä puhetta”.

          Seuraavassa otteita:

          ”Toverit leningradilaiset! Tehän tunnette suomalaiset. Tiedätte heidän rautaisen kestokykynsä, heidän pitkälle kehitetyn tekniikkansa, heidän ampumistarkkuutensa. Suomen puolella on tällä hetkellä koko sivistyneen maailman tuki, Amerikan, Ranskan, kuin myös skandinaavisten naapureittemme.

           Leningradin läheisyydessä olevassa Terijoen kaupungissa on kommunistisen vallan keinotekoisesti muodostama Suomen valehallitus, jota johtaa pyövelimäinen punainen kansan petturi Kuusinen. Se tarkoittaa, että kaikki ne kauhut ja tuskat, jotka te olette saaneet kokea bolsevistisen vallan alaisuudessa, moskovalaiset komissaarit tahtovat nyt siirtää suomalaisille.

          Puna-armeijan toverit, tiedättekö te, mihin suuntaan teidän pitäisi suunnata kiväärinne? Ei Suomen kansaan päin, vaan kohti stalinilaisten sydämiä…”   

          Viimeinen lause jää kesken, koska paikalla ollut upseeri käskee sulkemaan radiovastaanottimen. 

 

          Suomalaiset suomalaisia vastaan                    

          Kirjassa tuodaan esille monia Neuvostoliitossa asuneitten ja puna-armeijassa taistelleitten suomalaisten nimiä, kuten Aatte Pitkänen (1913-1942), Toivo Ranta (tulkki), eversti Einari Veijo, majuri (venäjäksi alieversti) Valo Hintilä, Ernest Tuomi, Leo Halminen ja Seppo Halminen, Toivo Antikainen (1889-1941), Vilho ja Tenho Nygård. Niistä henkilöistä, joitten nimen yhteydessä esitämme vuosiluvut, olemme onnistuneet löytämään eri historian lähteistä lisätietoa.

          Koska kirja luokitellaan romaaniksi, vaikka sen perustana ollut rintamapäiväkirja ja sen kirjoittaja Nikolai Klimov on ollut todellinen petroskoilainen, sodassa palvellut sanomalehtimies, kuin myös kirjan lopullisen käsikirjoituksen laatija, kirjailija ja historioitsija Anatoli Gordienko kertoo henkilökohtaisesti tunteneensa Klimovin, meidän toimituksemme on yrittänyt tehdä mahdollisimman perusteellista fact checking’iä (asioitten varmistamista) sekä venäläisistä että suomalaisista tietolähteistä.  

          Yhtenä esimerkkinä fact-checking-työstämme löysimme viimeeksi mainitusta Tenho Nygårdista paljon tietoa. Hänen kerrotaan syntyneen Nurmeksessa, Suomessa. Poliittisesti punainen Vilho-isä vei ensin perheensä Suomesta Kanadaan, josta myöhemmin Neuvosto-Karjalaan rakentamaan uutta kommunistista ihanne valtiota, kuten tuhannet muutkin Kanadan ja USA:n suomalaiset erehtyivät tekemään. Tenho oli vielä tässä sodan vaiheessa nuori mies, josta tuli puna-armeijan sotilas, joka nyt taisteli omaa syntymämaataan vastaan. Ehkä joku lukijoistamme tunnistaa tämän nimen. Tulkoon mainituksi, että, suomalainen oman blogin pitäjä Enska Kettunen (enskakettunen.blogspot.com) mainitsee  1990-luvulla Petroskoissa vieraillessaan tavanneensa henkilökohtaisesti  Tenho Nygård-nimisen henkilön, joka puhui hyvää suomea, mutta tuntui jotenkin välttelevän Kettusta ja muita Suomesta saapuneita vieraita.

         

           Kirjoittajan suomalaismielisyys

          Lukija saa tunteen, että päiväkirjan pitäjä tuntee ilmeistä sympatiaa Suomea ja suomalaisia kohtaan. Ehkä siksi, että hän on kotoisin Petroskoin kaupungista, jossa asustaa vahva suomalainen väestö. Esimerkkejä tästä ilmenee pitkin kerrontaa. Useissa kohdissa esiintyy keskusteluja, joissa kaksi henkilöä keskenään miettii, kuka sodan aloitti, onko se todella oikeudenmukainen ja mitä sellaista suomalaiset ovat tehneet, että heidän maataan vastaan oli aloitettava sota.

          ”Mihin me tätä maata (puhe on siis Suomesta) tarvitsemme? Meille se on vieras ja kylmä. Tai olemmeko me suorastaan järjettömiä muurahaisia?”

          Toinen vastaa: ”Etkö sinä muista yhden partamiehen lausumaa? Hän sanoi suunnilleen seuraavasti: Puna-armeija tulee täydellisesti toteuttamaan tarkoituksensa vasta silloin, kun me hallitsemme koko maapalloa. Tiedätkö, kuinka monta kuollutta me kannamme ulos lääkintäkeskuksestamme päivittäin? Eilen kuoli 68 miestä.”

          Tietyssä kohdassa suomalaisen lukijan mielenkiinto herkistyy, kun kirjoittaja itse joutuu nuoren pulitrukki-tarkastajan epäilyn alaiseksi lojaalisuudestaan kommunismille. Tarkastaja on tutkinut joitain hänen kirjoituksiaan eikä pidä niitä tarpeeksi isänmaallisina eikä poliittisesti oikein kirjoitettuina. Kirjoittaja joutuu tiukkaan, suorastaan syyttävään kuulusteluun, jonka aikana hän rohkenee puolustaa itseään sanomalla, että toisella ei ole oikeutta puhutella häntä esittämällään loukkaavalla tyylillä. Tämä vasta saakin tarkastajan entistä enemmän raivoihinsa, ja pitkän miettimisen lopuksi hän vilkaisee selkänsä taakse ja vastaa vielä entistäkin irvokkaammin:

          ”Minä olen tässä perseeni kanssa neuvotellut, että jos sinä vielä kerran rohkenet tehdä huomautuksia meistä ja yrittää kiemurrella, me passitamme sinut täältä pois ilman kaasunaamariasi, ellemme me sitten keksi vielä jotain rajumpaa. Ymmärsitkö sinä minua, sinä haiseva älyniekka?”

 

          Puna-armeijan 44. divisioonan kohtalo

          Tammikuussa 1940 piirityksessä oleva 18. divisioona saa tiedon suomalaisten tuhoamasta puna-armeijan 44. tarkka-ampuja-divisioonasta ja uutinen luonnollisesti järkyttää kaikkia. Divisioonan komentaja Kondrashov pitää upseereilleen puhuttelun, jossa hän kertoo tuhotun divisioonan komentajan, esikuntapäällikön ja poliittisen osaston pääkomissaarin tulleen syytetyiksi ”paniikkisesta pelkuruudesta ja poliittisen koulutuksen puutteesta kommunismin edellyttämällä tasolla”. Rangaistuksena oli kuolemantuomi, joka pantiin toimeksi heti omien joukkojen edessä. Kaikki puhuttelussa läsnä olevat huomaavat Kondrashovin käsien vapisevan esityksensä aikana.

          Syvästi säikähtäneenä 18. divisioonan komentajaKondrashov ryhdistäytyy ja määrää omista joukoistaan kolme miestä teloitettaviksi. Kaksi heistä oli haavoittanut itseään käteen ampumalla ja kolmas oli nukahtanut vartiovuoronsa aikana.

          44. divisioonan tuhon aikaan piiritetyille miehille saapuu Suomen puolelta kenraali Hägglundin lähettämä viesti, joka oli ”ystävällisessä sotilaalta-sotilaalle” hengessä laadittu tiedotus. Hägglund ilmoittaa venäläisille, että heillä ”ei ole käsitystä, mikä on heitä vastassa. Te olette kolminkertaisen piiritysketjun sisällä. Jos teille saapuu apua, me tuhoamme senkin parissa tunnissa.”

          18. divisioona lähettää jatkuvasti anovia hätäviestejä sodan johdolle pyytäen muonaa, ammuksia, lisäjoukkoja ja lopulta oikeutta vetäytyä asemista, murtautua ulos piirityksestä ja perääntyä. 

          Ainoana vastauksena heidän anomuksiinsa saapuu lentokone, joka pudottaa lisää korppuja. Osa toimituksesta murenee heti korppujauhoksi jäätyneeseen maahan iskeytyessään. Toinen osa putoaa joko lentäjän epätarkkuudesta tai väärinkäsityksestä johtuen suomalaisten puolelle. Ovelat suomalaiset ovat näet saaneet selville, että venäläisillä on omille lentäjilleen tarkoitettuna maamerkkinä metsäaukioon tehty kookas risti, jonka kopion suomalaiset ovat hämäystarkoituksella rakentaneet omalle puolelleen, jopa niin, että yölentoja varten on ristin muotoon asennettu palavia nuotioita. Venäläiset eivät uskalla tätä tehdä asemansa paljastumisen pelossa. 

          Venäläisten tekemät kommellukset ovat moninaisia. Helmikuun 21. päivän päiväkirjamerkintä kertoo venäläisten lentokoneitten erehdyksessä pommittaneen omaa leiriä, jonka seurauksena sotilaita kuoli. Komentaja lähettää jälleen kerran avunpyyntöviestin.

          Systemaattisesti kaikki avun- ja ammuspyynnöt jäävät täysin vaille reagointeja, koska venäläisillä ei riitä resursseja. Hätäinen perusteltu vetäytymispyyntökin piiritetyistä asemista saa ehdottoman kiellon perustelujen kanssa, että vetäytyminen vapauttaisi 18. divisioonan sitomat suomalaiset piirittäjäjoukot kiiruhtamaan rintaman toiseen kohtaan venäläisiä vastaan.

 

          18. divisioonan tuho

          Suomalaisten piiritysrengas (”sormus”, kuten venäläiset siihen viittaavat) tiukkenee aste asteelta. Suomalainen partio yllättää karjalaisessa kivinavetassa toimivan venäläisen johtoryhmän. Suomalaisten päällikkö kuvaillaan aikuisiässä olevaksi, karvalakkiin ja valkoiseen puoliturkkiin pukeutuneeksi upseeriksi, joka puhuu mainiosti venäjää. Kun henkensä puolesta pelkäävät venäläiset alkavat itkeä, suomalainen upseeri ärjäisee:

          ”Lopettakaa itkeminen! Minun isäni oli tsaarin keisarillisen laivaston kapteeni, ja kun teidän vallankumoukselliset, punaiset bolsevikki-matruusit tappoivat hänet pistimillä hakaten, hän ei itkenyt, vaan lauloi Jumala tsaaria suojelkoon.”

          Kun suomalainen ottaa pistoolin esille, säikähtävät venäläiset ja alkavat valittaa: ”Noin ei sotavankeja kohdella. Me olemme kaikki voimattomia tarttumaan edes kivääriin, olemme kaikki paleltuneita, sairaita, ja kaikkien sormet ovat pakkasesta kuoleutuneet.”

          Suomalainen karjaisee vastaukseksi: ”Se on teille oikein. Näin Jumala teitä rankaisee. Te olette valloittajia. Me emme ole teitä tänne kutsuneet!”

          Lopulta 28.02. divisoonan rippeet saa luvan yrittää ulosmurtautumista piirityksestä.  Kaikki komentoryhmässä tiedostavan siihen liittyvät vaarat, sillä suomalaiset olivat sulkeneet piiritetyn alueen kiertämällä piikkilankoja sen ympärille. Venäläiset olivat kuin aitauksessa. 

          Miehet alkavat kirjoittaa viimeisiä tervehdyksiään puolisoilleen ja perheilleen, toivoen kirjeitten jotenkin saavuttavan vastaanottajansa sodan jälkeen, jos he itse menehtyvät. Lähtöhetkellä venäläiset jättävät jälkeensä yli 300 rampaa, muuten haavoittunutta, aliravitsemuksen ja paleltumisen johdosta liikuntakyvytöntä soturiaan vihollisen huoleksi.

           Päiväkirjaa pitävä kirjeenvaihtaja itse haavoittuu, eikä muista vetäytymisestä mitään ja herää vasta sairaalassa. Hän saa kuitenkin selville pakomatkan yksityiskohdat ja kirjoittaa niistä: ”lumessa kahlattiin vyötärön syvyydeltä; matkalla kohdattiin suomalaisia partioita; pakenevien venäläisten lukumäärä hupeni jatkuvasti matkan aikana; matalalla lentävät  venäläiset lentokoneet löysivät omansa ja osoittivat heille suunnan kohti omia; suomalaiset onnistuivat kaappaamaan 18. divisioonan lipun ja mielihyvällä tiedottivat siitä puna-armeijalle metsissä kaikuvilla kovaäänisen kuulutuksilla ja pudottamissaan lentolehtisissä.  

          Sairaalassa toipuessaan päiväkirjan pitäjä, Klimov,  ottaa yhteyttä Petroskoissa toimivaan työnantajalehteensä ”Punainen Karjala” ja saa järkytyksekseen tietää, että hänet on ilmoitettu kaatuneeksi ja tieto on myös välitetty hänen Svetlana-vaimolleenkin.

          Lopulta maaliskuun 14. päivänä saapuu sairaalan lääkäri humalatilassa vuoteilla makaavien haavoittuneitten luokse ja kertoo juhlivansa puna-armeijan 12.03. (kirjassa mainittu päivämäärä) saavuttamaa voittoa Suomea vastaan käydyssä sodassa.

         Loppuselvittelyssä käy ilmi, että 18. divisioonan miehistävahvuus oli noin 15.000, josta suomalaisten käsittelyn jälkeen pelastui vain alle kymmenen prosenttia, kirjan mukaan 1.237 sotilasta. Yksi elossa selvinneistä oli divisioonan komentaja Grigori Feodorovitš Kondrashov, joka pakomatkalla adjutanttinsa kanssa hylkäsi kenraalin uniformunsa suomalaisten vangiksi joutumisen pelosta  ja pukeutui kuolleelta venäläiseltä sotilaalta riisumiin varusteisiin.  Rivimiehen valepuku ei häntä kuitenkaan pelastanut, vaan hän menetti henkensä oman puna-armeijansa teloitusryhmän ampumana saman vuoden elokuussa rangaistuksena huonosta johtajuudesta.

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTEJA  (02.11.2024)

”Luettuani kiinnostavan kaksiosaisen juttunne, aloin heti etsiä lisätietoa. Läysin toki ja tilasin kirjan antikvariaatista. Teille ja kiinnostuneille lukijoillenne  tiedoksenne, tämä sama kirja on julkaistu Suomessa ja suomeksi nimellä Kuoleman divisioona. Suomalainen nimi on väärä käännös ja teidän blogissa esiintyvä otsikkonne on kirjaimellisesti oikea, eli Divisioonan tuho. Suomentaja on Eero Balk ja kirja ilmestyi jo 20 vuotta sitten.    

Löysin myös, että Timo Vihavainen on aikoinaan kirjoittanut suomennoksesta, ei siis alkuperäisestä kuten te nyt, oman arvionsa, mutta on ilmeistä, että hänkin löysi kirjan vasta vuosia sen ilmestymisen jälkeen, koska hän kirjoitti oman juttunsa v. 2016.

Mutta kuten kaikki Vihavaisen kirjoitukset, hän ei keskity kirjaan, vaan pyrkii tavanomaiseen tyyliinsä paisuttelemaan ja levittelemään ei itse aihetta koskevia, vaan sitä sivuavia omia turhia tietojaan. Hän pysähtyy heti alussa ihmettelemään, pitääkö todellakin paikkansa kirjailija Gordienkon väite, että NL:ssa ja Venäjällä on vaiettu tästä sodasta ja siitä on todellakin vain vähän tietoa, kuinka paljon ja koska julkaistua, kuka sattui kirjoittamaan siellä ensimmäisen aihetta käsittelevän kirjan, jne. Ketä tällaiset turhat analyysit kiinnostavat? Tuskin ketään. Onneksi hän kuitenkin sanoo pitävänsä tätä kirjaa merkittävänä.

Kiitos teille hyvästä kaksiosaisesta jutustanne.

Jään odottamaan lupaamaanne kahta seuraavaa talvisotaa käsittelevää kirjaehdotustanne.

Holopainen Vantaalta