Nyt lukija tietysti kysyy, miten saatoin olla varma, että todella olin kirjan ensimmäinen lainaaja ja lukija?

          Vastaus kuuluu: monet tuon ajan kirjat julkaistiin siten, että sivuja ei kirjapainossa leikattu irrallisiksi, vaan kirjan ostaja joutui itse veitsellä leikkaamaan jokaisen sivun ulkoreunan auki sen taitetuista laskoksista. Tavanomaisesti sivujen ylä- ja pitkä ulkosivureuna oli jätetty leikkaamatta.

          Tässä lainaamassani kirjassa sen  yhtäkään ainoa sivua ei ollut leikattu irti, vaikka sen painatuksesta oli kulunut jo vuosikymmeniä. Se osoitti erehtymättömästi, että yksikään henkilö ennen minua ei ollut voinut lukea sitä. Ihmettelin avoimesti kaikkien tuhansien aikaisempien kokelaitten ja maamme tulevien upseerien kiinnostuksen puutetta Suomen historiallisesti ainoan vihollisarmeijan sotataidoista omaa kurssiani edeltäneitten vuosikymmenien ajoilta.

          Toiseksi mielenkiintoni keskittyi heti teoksen julkaisuajankohtaan, joka oli vuosi 1931. Se tarkoitti, että kirja oli kirjoitettu vain 14 vuotta Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten ajattelin sen paljastavan sotataidon salaisuuksia, joita vielä noina vuosina aktiivisessa toiminnassa olleet puna-armeijan päälliköt sovelsivat, olivatpa he sitten tsaarin aikaisen sotakoulutuksen saaneita takinkääntäjiä tai sitten nuorempia puna-armeijan johtajia. Tosin kommunistisen vallankumouksen jälkeen syntyneellä Neuvostoliitolla oli varsin vähän sotia ensimmäisten elinvuosiensa ajoilta kirjan ilmestymisvuoteen mennessä. Maa oli silloin vielä ollut osallisena ensimmäisessä maailmansodassa ja Brest-Litovskin rauhan jälkeen puna-armeija kävi vielä jonkun vuoden sisällissotaa omia valkoisiaan vastaan. 

          Ajatukseni lensivät edelleen: Julkaisuvuosi 1931 tarkoitti vain kahdeksaa vuotta ennen talvisotaa. Olisiko mahdollista, että tässä kirjassa esitetyt tiedot oikean henkilön kätettävissä olisivat voineet palvelleet ratkaisevalla tavalla suomalaisia upseereita pian tulossa olevassa talvisodassa ja jatkosodassa?  

          Lopuksi lohduttelin itseäni, että onneksi Suomessa oli ollut talvisodan aikana aktiivipalveluksessa vielä monia entisiä tsaarin armeijassa koulutuksensa saaneita upseereita, jotka todennäköisesti tiesivät tämän kirjan paljastamat venäläisen sodankäynnin salaisuudet edes lukematta sitä.  Niinhän Mannerheimistakin kerrotaan, että hän venäläisen sotakoulutuksen saaneena osasi ennakoida, miten venäläiset upseerit järkeilivät ja suunnittelivat taktiikkansa ja etenemisensä talvisodassa. Valitettava tosiasia vain oli aseitten ja sotilaitten lukumäärän epätasapaino. Jokaista suomalaista sotilasta vastassa oli yli kymmenen neuvostoliittolaista, tai jopa enemmänkin.

          En koskaan ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen reservikurssimme päättymistä, ehdin ainoastaan sivulla 208 alkavan luvun alkuun: ”Pietari I:n ja Kaarle XII:n armeijat”. Kurssin lopussa palautin kesken jääneen kirjan upseerikoulun kirjastoon.

          Tarina kirjasta ei kuitenkaan pääty vielä tähän.

          Muutettuani ulkomaille aloin käydä säännöllisesti Suomessa lomilla kerran vuodessa ja jatkan tätä tapaa vieläkin. Mieluisin lomaharrastukseni on kuluttaa aikaa Suomen eri kaupungeissa olevissa antikvariaateissa, koska olen todennut, että kaikilla näillä erikoiskaupoilla on onneksi omat toisista eroavat kokoelmansa.

          Kuinka ollakaan löysin jo 1900-luvun alussa yhden kaupan hyllyltä kyseisen kirjan. Se tuntui heti kädessäni tutulta. Kirjan kannessa oli tuttu pyöreä reserviupseerikoulun leima. Kannen jälkeen ensimmäisellä nimilehdellä oli suurella leimasimella lyötynä sana: ”POISTETTU” ja sen alla toistettuna sama kannessa oleva pyöreä leima: ”Reserviupseerikoulu, Hamina - 2 Komppania”.

          Aloin innolla selata sen sivuja ja löysin lisätodistuksia, että kirja todellakin oli tuo sama minun aikoinaan RUK:n kirjastosta lainaamani kappale.  Sen sivut olivat edelleenkin auki leikattuina ainoastaan tuolle samalle 208. sivulle saakka. Se todisti, että todennäköisesti minun lainaustani seuraavien vuosikymmenien jälkeenkään se ei ollut kyennyt houkuttelemaan ketään toista kokelasta lukijakseen. Ehkä siksi se oli tuomittu poistettavaksi. 

          Vieläkin ihmettelen kokelaitten kiinnostuksen puutetta, sillä sotataidon lisäksi kirja kertoo kronologisessa järjestyksessä kaikista Venäjän historiansa aikana käymistä sodista uskomattomalla tarkkuudella lukuisten karttapiirrosten kanssa.

          Toisena todistuksena näin sen sivuilla 38, 63 ja 73 minun omalla tutulla käsialallani tehdyt hennot  lyijykynämerkinnät. Olin kirjoittanut noitten kolmen sivun marginaaliin samat sanat: ”Tataarien taistelutaito”.

Ensimmäinen merkintäni liittyi kohtaan, jossa kerrottiin: ”Avoimeen taisteluun tataareja vastaan (venäläiset) joukot tuskin ollenkaan kykenivät.”

          Toisessa merkitsemässäni kohdassa luki: ”Tataarien taistelutaito oli jäänyt venäläisille käsittämättömäksi…” Näin siksi, että minua oli jo kouluvuosista lähtien kiinnostanut kultaisen ordan aikakausi maailman historiassa, tuo kuuluisa tataarien peloton sotataito, mongolien valloitukset erikoisesti Venäjällä  ja vielä heidän laajan valtakuntansa hallitsemisen ja  vallanpidon keinot.  

          Kolmas marginaalihuomautukseni liittyi samaan aiheeseen hieman erilaisessa muodossa: ”Sodat osoittivat, että venäläiset olivat loppujen lopuksi saaneet tataareilta lainatuiksi vain aseistusta, ulkonaisia muotoja ja tekniikkaa. Mutta tataarien korkea sotataito oli jäänyt venäläisiltä käsittämättä.”

          Ja vielä löysin lisää omia marginaalimerkintöjäni sivulta 199, joka liittyi lauseeseen: ”Tataarien ratsulaumoja vastaan oli venäläisten pääaselaji (joka kirjan mukaan oli niin kutsuttu jalkaväkineliö) kuitenkin voimaton.” Viimeinen, sivulla 200 merkkaamani kommentti liittyi lauseeseen: ”Vihollisen hyökkäykset torjuttiin (venäläiset torjuivat), mutta tämä ei vielä paljoakaan merkinnyt. Tataarien armeija oli tämän jälkeenkin yhtä elinvoimainen kuin ennenkin ja sillä oli täysi toimintavapaus, koska sitä ei oltu lyöty hajalle eikä tuhottu. Venäläisen armeijan poistuttua olisi voiton hedelmät heti menetetty.”

          Lienee itsestään selvää, etten voinut vastustaa kiusausta ja ostin kirjan, vanhan tuttavani. Kuten edellä jo mainitsen, tämä jälleennäkemisemme tapahtui noin 30 vuotta sitten, joten sen jälkeen olen myös ehtinyt lukea kirjan kaikki 280 sivua loppuun saakka. On harmillista todeta, että everstiluutnantti Kuussaari (myöhemmin vuonna 1944 everstiksi ylennetty) ei todennäköisesti koskaan ehtinyt kirjoittaa sarjan 2. osaa valmiiksi.

          Venäläisten sotataito -kirja kertoo muun muassa niistä monista käsittämättömistä ryöstöretkistä, joissa venäläiset oletettavasti yrittivät testata ja kehittää sotataitojaan suomalaisia naapureitaan kohtaan. Sotaan lähdettiin usein ilman perusteltua syytä, tai tavoitetta (esim.  aluelaajennukset eivät olleet vielä tavoitteina), ja koko sotaretki kutistui suomalaisten kylien ja asujaimistojen tuhoamiseen, ryöstämiseen ja orjien ottamiseen.

          Jo vuonna 1293 perustettu Viipuri oli jatkuvasti esillä hyökkäyskohteena ja sen ympäristö raivokkaana taistelutantereena, sillä maantieteellisen sijaintinsa johdosta venäläisten luonnollinen kulkureitti ja eteneminen syvemmälle Suomeen vei lähes aina Viipurin vierestä. 

          Ensimmäisenä Suomea vastaan käytynä ryöstösotana mainitsee kirja Venäjän tsaarin, Iivana III:n (1462-1505) tekemän sotaretken, jonka tavoitteena kirjoittaja tosin mainitsee olleen Venäjän perustajan, prinssi Ruurikin entisten alueitten takaisin valtaaminen. Näihin katsottiin kuuluvan läntisen Karjalan aina Pohjois-Pohjanmaata ja Peräpohjolaa myöten.

          Mongolivalta Venäjällä päättyi Iivana III:n aikana ja Suomessa oli ymmärretty Moskovasta muodostuneen nyt maan itäisen naapurin, jota oli pelättävä. Tämän johdosta jo lähes 200 vuotta aikaisemmin perustetun Viipurin kasvavan kauppakaupungin ympärille rakennettiin vahvat muurit, joka tarkoitti, että kaupungille tehtiin ”kremlimäinen” suljettu turva-alue, jonka sisälle lähistöllä asustavat saattoivat hakeutua turvaan vihollisen saapuessa. Toisena toimenpiteenä idästä odotettavan vihollisuhan torjumiseksi oli aloitettu Olavinlinnan rakentaminen vuonna 1475.   

          Vuonna 1495 toimitettiin Turun piispa Maunu Särkilahdelle varoittava ilmoitus, että moskovalaiset ovat valmistautumassa suureen sotaretkeen, joka pian toteutuikin.

          Iivana III:n armeija saapui Viipurin edustalle 21. syyskuuta. Tästä alkanutta ja vuosina 1495-1497 käyty sota nimitettiin suureksi venäläissodaksi. Venäläisten yritys Viipurin Valtaamiseksi epäonnistui täydellisesti. Viipurin linnan päällikkö Knut Posse onnistui saamaan vihollisen perääntymään, jopa pakenemaan paikalta, ja joulukuun puoleenväliin mennessä koko Viipurin alue oli vapaa venäläisistä sotilaista. Kaupunki oli pelastettu.

          Mutta koska Iivana III ei kyennyt valloittamaan Viipuria, hän päätti kiertää sen. Uusi armeija lähestyi Suomea jo seuraavan vuoden tammikuussa, mutta nyt kohteena oli Olavinlinna. Hän kuitenkin päätti kiertää senkin, ja suuntasi kulkunsa muualle Savoon ja sisä-Suomeen. Iivanan armeijat ja suomalaisten linnoissa olevat sotilaat ja talonpojista kootut taistelijat tuskin kohtasivat, ja venäläiset saattoivat edetä aina Tornioon saakka. Tuloksena oli lukemattomien pikkukylien ja asujaimistojen täydellinen ryöstö, tuho ja asukkaitten murha.

          Kirjoittaja kuvaakin venäläisten touhua seuraavasti: ”Hävitystöitä määrättiin tehtäväksi ilman mitään itse sotatoimia hyödyttävää tarkoitusta ja sellaisena ne nahtiin myös Suomessa toteutuvan. Kun oman maan rahvasta ruoskalla paimentaen orjakansana kohdeltiin, oli vastustajan maan asujainten kohtelu tätäkin kovempaa. Kun nuo kotonaan orjana raataneet alkeelliset oliot saivat käskyn vapaaseen ryöstöön ja hävittämiseen, ei tästä voinut muu seurata kuin villin verenhimon ja saaliinhimon kuohahtaminen raivokkaihin mielivaltaisuuksiin, rajattomiin tuhotöihin, armottomaan hävitykseen ja ryöstöön. Kun tuollainen joukko, jota tuskin miksikään sotajoukoksi kannatti kutsua, sai käskyn näin operoida vieraassa maassa, ei se suinkaan etsinyt vastustajan sotavoimia ryhtyäkseen niiden kanssa voimain mittelyyn. Tällaista se päinvastoin näytti pelkäävän.”

          Seuraavana Suomea vastaan tehtynä sotaretkenä kirja mainitsee vuonna 1555 tehdyn yrityksen, jossa 30.000 miehen venäläinen armeija hävisi surkeasti talvisissa olosuhteissa suomalaisen Kivennavan varuskunnan päällikön, vouti Juho Maununpojan pienelle sotilasjoukolle. Suomalaisilla oli käytössään ainoastaan ”noin 50 ratsumiestä, viisi ruotua nihtisotamiehiä, vain noin 400 talonpoikaa sekä muutamia pieniä tykkejä, yhteensä vain noin 600 miestä.” Juho Maununpojan sotilaat liikkuivat taitavasti suksilla metsissä, kun venäläiset tarpoivat teitä myöten suljettuina yksikköinä, jotka eri suunnilta metsistä tapahtuvilla hyökkäyksillä oli helppo yllättää, tuhota tai ajaa pakenemaan takaisin rajan taakse.            

          Koska venäläisten armeijoitten rajanylitykset Suomen puolelle olivat osoittautuneet enemmänkin ilman suunnitelmaa ja tavoitetta suoritetuiksi kiusallisiksi hävitys- ja ryöstöretkiksi kuin organisoiduiksi sotilaallisiksi aluevalloituksiksi, päätti Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasa tehdä lopun asialle hyökkäämällä omalla armeijallaan Venäjän puolelle. Niinpä vuonna 1556 Jaakko Baggen johtama armeija hyökkäsi Pähkinälinnaan (nykyinen paikan nimi on Šlisselburg), joka sijaitsee aivan Neva-joen alkupisteessä Laatokka-järven rannalla. Samoihin aikoihin olivat venäläiset taas edenneet toisia reittejä myöten pommittamaan Viipuria, tätä Suomen turvaajakaupunkia. Rauha kuitenkin tehtiin jälleen 2.4.1557 ja tällä kertaa peräti 40 vuodeksi.

          Vaikka tilanne rauhoittuikin Suomen suuntaan joksikin aikaan, venäläiset jatkoivat ryöstöretkiään nyt Suomenlahden eteläosiin ja Itämeren itärannan valtioita vastaan, Viroon, Liivinmaalle, Riikaan ja Puolaan.

          Kirjan mukaan vasta 1600-luvulla Venäjän armeijan sotataito koheni jossain määrin sen seurauksena, että maahan kutsuttiin ulkomaalaisia upseereita, jotka käännättivät omia armeijan ohjesääntöjä ja yrittivät järjestää maan sotalaitosta, mutta kaiken tämän seuraukset olivat nähtävissä vain ”mitättömässä osassa armeijaa”.

          Oli todella kiinnostavaa jälleen  lukea ja kerrata jo kouluajoilta tuttuja historiallisia hallitsija- ja sotasankarinimiä, joita kirjassa esiintyy monia. Nimet tuntuvat tutuilta, mutta mitä kukin teki ja sai aikaiseksi, ne asiat olivat jo ehtineet unohtua.  Tällaisia Suomen historiaan liittyviä henkilöhahmoja ovat esimerkiksi: Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa (jonka kirja esittelee arkana ja vain puolustukseen kykenevänä hallitsijana), Juhana III, Pontus de la Gardie, Jaakko de la Gardie, Mauno de la Gardie, Puolan kuningas Sigismund ja monet muut.

           Nimensä mukaisesti kirja esittelee varsin seikkaperäisesti venäläisen armeijan asteittain uudistuvan aseistuksen kuin myös heidän sotataitonsa kehityksen. Alussa kerrotaan talonpojista kerätyt ja ilman koulutusta muodostetut sotaretkille lähetetyt joukot, jotka vain kykenivät saamaan aikaan tuhoa ja ryöstämään minne sitten saapuivatkaan, mongoleilta ja tataareilta koetettiin ottaa oppia, 1600-luvulla opittiin Kustaa II Adolfilta niin kutsuttu lineaaritaktiikka, vuonna 1705 antoi Pietari I asetuksen yleisen asevelvollisuuden perustamiseksi. Saman Pietari Suuren käymien useitten sotien seurauksena 1700-luvulla ”sokea usko raa’an voiman murtavaan vaikutukseen valtasi venäläiset”, kuten kirjassa todetaan.

          Mielenkiintoisena aiheeseen liittyvänä asiana mainittakoon Venäjän omissa historiankirjoissa esiintyvä juttu koskien Venäjän-Japanin sotaan valmistautumista. Tsaari Nikolai II:n kerrotaan kysyneen sen hetkiseltä sotaministeriltään, kenraali Alexei Kuropatkinilta, venäläisten ja japanilaisten sotilaitten toastelusuhdetta.  Kuropatkinin kerrotaan vastanneen, että "yksi venäläinen sotilas vastaa neljää japanilaista". Kuten sodan lopputulos todisti tällainen "asiantuntijan" arvio ei olisi voinut vakavammin mennä pieleen. 

          Samanlaisen virhearvion voidaan kuvitella Stalininkin tehneen Suomen suhteen talvisodassa. Hänhän erehtyi täydellisesti laskelmissaan ja arvioidessaan suomalaisten sotilaitten sotilastaitoa ja motivatiota.  Suunnitelmansa mukaisesti Stalin kuvitteli puna-armeijan valtaavan Helsingin vain kahdessa viikossa, mutta toisin kävi. Niinpä sankarillinen perinnejuttu kulkeekin, että yksi suomalainen sotilas vastasi kymmentä venäläistä, mutta mitään ei ole silloin tehtävissä, jos vastapuolella on varaa vyöryttää rajaton määrä sotilaitaan suoraan tuhoon ilman  sääliä ja täydellisesti välinpitämättömänä omien uhriensa määrästä.  Jatkosodassakin tilanne muuttui vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto kykeni irrottamaan armeijoitaan Saksan vastaiselta rintamalta ja siirtämään ne Suomea vastaan.          

          Tätä kirjan kohtaa lukiessani, "sokea usko raaan voiman murtavaan vaikutukseen", tuntui aivan kuin tämä yli 300 vuotta sitten todettu sodankäyntiin liittyvä oivallus olisi sen jälkeen jäänyt venäläisen sotataidon ainoaksi pysyväksi ja tärkeimmäksi strategiaksi. Ainoastaan puna-armeijan säälimättä uhraamien ja kaatuneitten täydennykseksi loputtomasti riittävien uusien sotilaitten avulla, eli nimenomaan tällä raa’alla voimalla, Neuvostoliitto kykeni voittamaan Suomen paljon kyvykkäämmän ja taitavammin johdetun, itsenäisyytensä puolustamisen hengessä taistelevan, mutta valitettavasti sekä aseistukseltaan että mieslukumäärältään riittämättömän armeijan vuosina 1939-1944.

          Samaa voidaan sanoa tällä hetkellä menossa olevasta Ukrainan sodasta. On suorastaan ihmeellistä, ettei Putinin armeija ole kyennyt etevämmällä sotataidon osoituksella voittamaan Ukrainan armeijaa jo lähes kolme vuotta jatkuneessa sodassa.  Koska se ei ole vieläkään kyennyt voittamaan sotataidolla, koko maailmalle on jo selvinnyt, että jälleen kerran Venäjä saattaa voittaa sodan ainoastaan raaalla voimalla ja sotilaitaan säälimättömästi uhraamalla. 

          Tarkastelkaamme seuraavaa tilastoa:

          Suomalaisilla oli 32 panssarivaunua – venäläisillä n. 3.000.

          Suomalaisilla oli 114 lentokonetta – venäläisillä 3.800

          Suomalaisia sotilaita kuoli tai katosi n. 26.000 – venäläisiä n. 127.000

          Suomalaisia sotilaita haavoittui n. 43.557 - venäläisiä n. 188.671

          Suomalaisia sotilaita joutui vangiksi n. 1.000 – venäläisiä n. 5.000.

          Näitten tilastojen mukaan ei ole epäilystäkään siitä, millä puolella oli kehittyneempi sotataito.

          (Tietolähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisota)

KUVA: Tataarisotureita, joitten sodankäyntitaitoa venäläiset tutkivat ja pyrkivät jäljittelemään. Kuva kopioitu kirjan sivulta 31. 

(By: K.vK)

3 kysymystä sinulle:

• Jos satut tuntemaan yllä mainitun kirjan, kerro joko siitä tai muualta  saamistasi ajatuksistasi ja/tai kokemuksistasi koskien venäläisten sotataitoa. 
• Oletko mahdollisesti suomalaisen rintamamiehen jälkeläinen? Kuulitko koskaan isäsi tai isoisäsi kertomuksia venäläisten sotataidoista? Jos olet, niin jaa niitä kanssamme.
• Yhdytkö kirjan esittämään kantaan, että venäläisten sotataito rajoittuu vain raa'an voiman murtavaan  vaikutukseen?

LÄHETÄ  KOMMENTTISI: tomofviipuri@gmail.com