lumipuvuista ja äänettömästi liikkuvista suksipartioista, voitokkaasta Suomussalmen taistelusta, Raatteen tiestä ja jopa suomalaisten sotilaitten kyvyistä tuhota kokonaisia venäläisiä divisioonia.

          Tämä kirja kertoo yhdestä niistä, Neuvostoliiton puna-armeijan kohtalokkaan 18. divisioonan sotaan valmistautumisen, Suomen rajan ylityksen, piiritetyksi joutumisen ja lopullisen tuhon venäläiseltä puolelta katsottuna. Divisioonan komentajana toimi kenraalimajuri (?) Gregori Kondrashov (ehkä Kondrashev). Hänestä kerromme lisää tämän jutun jatko-osassa 2.   

          Kirja alkaa lyhyellä alkulauseella, joka itse asiassa on kirjailijan tunnustus, ja se jo saa suomalaisen lukijan kiinnostumaan: ”Meidän isänmaamme (siis Venäjän) historiassa on sivu, josta sen omana aikana ei ollut mahdollista puhua ääneen eikä kirjoittaa. Se koski Suomen ja Neuvostoliiton välistä sotaa, myös talvisodaksi tai ei-niin-tunnetuksi sodaksi nimitettyä. Sotaa käytiin vuosina 1939-1940 ja se toi paljon murhetta sekä neuvostoihmisille että suomalaisille.” Kirjailija Anatoli Gordienko kertoo asettaneensa itselleen vain yhden tavoitteen: ”kertoa totuus sodasta.”

          Vaikka kirja mainitaan romaaniksi, se antaa uskomattoman todellisen kuvauksen voittamattomaksi katsotun puna-armeijan tilasta, eikä kaunistele eikä vääristele sen kykenemättömyyttä toteuttaa Stalinin tavoitteita: leikata Suomi-neito vyötärön kohdalta kahtia ja vallata Helsinki kahdessa viikossa. Suomalaiselle lukijalle suurinta tyydytystä antaa venäläisen kirjoittajan rehellinen tunnustus suomalaisten sotataidolle ja lukea sen karmea vaikutus puna-armeijaan sen oman politrukin kertomana.  

          Kirjan päähenkilö on Petroskoista kotoisin oleva sanomalehtimies, Nikolai Ivanovitš Klimov, joka lähtee 18. divisioonan mukana sotakirjeenvaihtajaksi. Kirja muodostuu Klimovin pitämästä päiväkirjasta. Tämän niminen lehtimies on todella elänyt ja käsikirjoituksen laatinut historioitsija Gordienko oli hänen ystävänsä.

          Kirja alkaa lokakuun 26. päivästä, 1939 ja venäläisten valmisteluista

          Venäläiset olivat aloittaneet valmistautumiset Suomen valloitukseen jo kuukausia ennen marraskuista sodan alkua. Liikekannallepano oli käynnistetty kesän vielä jatkuessa. Suomen rajan tuntumassa elävät venäläiset eivät enää epäröineet, alkaako sota vai eikö, sillä salassa pidetty sotimispäätös oli tehty jo paljon aikaisemmin, oikeastaan heti sen jälkeen, kun Moskovalle oli tullut selväksi, että Suomi ei tule vapaaehtoisesti myöntymään vaadittuihin alueluovutuksiin.

          Erilaisia salaisia hyökkäyssuunnitelmia oli laadittu Moskovan päämajoissa ja syksyyn tultaessa Karjalan alueelle oli jo siirretty huomattava määrä jalkamiehiä, tykistöä, tarkka-ampujia, tankkeja, miehistön ja kaluston kuljetusajoneuvoja, perustettu laajoja miehistön telttakyliä, rakennettu hevostalleja ja niihin tuotu sadoittain hevosia, kärryjä ja rekiä, pystytetty kenttäkeittiöitä ja ensiapuasemia.

          Kirja kertoo kuvaavasti, miten kaikista päivittäisistä harjoituksista huolimatta ensimmäisinä rajalle saapuneet sotilaat alkoivat syksyn mittaan osoittaa pitkistyttävän odottamisen ja mitääntekemättömyyden aiheuttamia kyllästymisen merkkejä. Viimeiset syksyn päivät olivat jo aikoja sitten päättyneet ja talven ensilumet sataneet. Sään viiletessä teltoissa asuminen oli muuttunut epämukavaksi, jokapäiväinen puolikypsäksi keitetty puuro ei enää maistunut, kaikki ajanvietteeksi tarkoitetut mustavalkoiset elokuvat oli ehditty katsoa jo loputtomia kertoja, sotilasmuusikoitten konsertit oli kuultu, kenttämuonituksen ja ensiavun naispuolisia jäseniä ei riittänyt iltatanssijaisissa kaikille seuralaisiksi.

          Moraalin ylläpitämiseksi ja ennen kaikkea motivaation kohentamiseksi armeijan politrukit ja upseerit yrittivät pitää joukoille rohkaisevia luentoja edessä odottavasta tehtävästä, kuitenkaan avoimesti paljastamatta, mistä oli kysymys. Sota oli virallisesti armeijakunnan sisällä vielä salattu asia, koska neuvottelut Suomen kanssa olivat vielä kesken, mutta rivimieskin kykeni arvaamaan syyn, miksi heidät oli siirretty Suomen rajalle. Kaikki ymmärsivät sodan alkavan, mutta sen alkamishetkeä ei edes päällystö tiennyt.   

          Upseerien ja politrukkien esitykset miehistölle sisälsivät useita erilaisia kannustavia aiheita. Yhtenä näistä oli pyrkimys etukäteen rauhoittaa miehistö sotatilannetta varten ylistämällä puna-armeijan ylivoimaa:

          ”Sotilaat, ajatelkaa itse: meidän miesvoimamme on kolminkertainen suomalaisiin verrattuna. Meillä on kaksituhatta tankkia, heillä tuskin riittää edes sataan. Tämä sama suhde liittyy myös tykistöön ja lentokoneisiin. Meillä on 1000 lentokonetta, heillä ehkä 150.”

          Toinen oli saada heidät tuntemaan itsensä humanitaarisiksi sankareiksi ja pelastajiksi:

          ”Me tuomme vapauden Suomen työtätekevälle kansalle. Te tulette osallistumaan jaloon vapautustoimenpiteeseen, jossa Suomen työtätekevä kansan osa, tehdastyöläiset ja maataviljelevät talonpojat, tultaisiin vapauttamaan sorron alta. Ja kerran rajan ylitettyään, suomalaiset tulisivat ottamaan heidät avosylin vastaan riemulla ja kiitollisuudella. Kun me saavumme, suomalaiset tulevat toivottamaan meidät tervetulleiksi tarjoamalle leipää ja suolaa ja naiset tervehtivät meitä hymyin ja kukkasin. Neuvomme teitä ottamaan suomalaisten lahjat vastaan arvokkaasti ja ojentamaan miehekkään kätenne kiitokseksi ja lausumaan ylpeillä sanoilla: kaikki maailman proletaarit yhdistykäämme!”

          Rikas ja mahtava Neuvostoliitto, me ruokimme kaikki köyhät ja juotamme kaikki janoiset. Me tuomme valoa ja tulevaisuuden toivoa Tampereen alueen ahtaille työläisalueille, Helsingin valkokaulaisten komeroihin, Turun alueen suutareitten homeisiin työhuoneisiin ja Imatran selluloosatehtaan haiseviin työtiloihin!” (Sivu 22. Koska monet tässä esittämämme lainaukset ovat suorastaan loukkaavan alatyylisiä, päätimme ilmoittaa käännösten yhteydessä kirjan sivunumerot siltä varalta, jos joku lukija epäilisi suomeksi käännetyn tekstimme täsmällisyyttä.)

          Tästä upseerien ja politrukkien mahtipontisesta Neuvostoliiton kehumisesta huolimatta kirjoittaja ei kaihda tuoda esille omassa päivittäisessä sanomalehtityössä käsittelemiään maassa vallitsevia epäkohtia. Hän kirjoittaa esimerkiksi:

          ”Saan avunhuutokirjeitä, joissa kerrotaan, että johtuen pääasiassa paikallisten byrokraattien sattumanvaraisuudesta kyläämme ei toimiteta leipää, koulussa palellaan, kaupoissa on jonoja, myyjät myyvät saippuaa vain suhteilla pöydän alta, sokeri katosi, kerosiinia ei ole saatavana, kolhoosin johtaja ei antanut sotilaan sairaalle äidille luvattua heinämäärää, toisessa kylässä erotettiin pioneereista armeijan politrukin sisko sen johdosta, että tämä kysyi koulun rehtorilta, miksei hän terveenä ja lihavana ole armeijassa.” (S. 33.)

          Kolmas esitelmäaihe oli pyrkimys kuvata edessä olevan  taistelun kulku sodanjohdon etukäteen huolellisesti suunnittelemana helppona ja nopeana toimenpiteenä:

          ”Te Karjalan sotilaat, teidän ylevä tehtävänne tulee hetkessä loppuun suoritetuksi jo ennen tämän kuluvan vuoden päättymistä. Uuteen vuoteen mennessä Suomi tulee pilkotuksi ja jaetuksi kuin puolukkapiirakka.”

          Neljäs oli motivaatio:

          ”Puna-armeijan taistelijoitten kourat ovat jo kauan kutisseet. Kauan olemme toivoneet pääsevämme iskemään valkoisia suomalaisia porvareita heidän vastenmieliseen kärsäänsä niin että verinen räkä lentää. Hyvät toverit, minun voimakkaita käsiäni on henkilökohtaisesti jo kauan vaivannut tämä kutina.  Pyydän, ne teistä, jotka olette valmiit antamaan turpiin suomalaisille tolloille, nostakaa kätenne! – Me lyömme pistimillämme tämän provokaattorikoplan, Mannerheimin, Rytin ja Tannerin kylkiluitten väliin. Oikeinko minä puhun?” (S. 20.)

          Kuukausiksi venynyt odotus alkoi kuitenkin jo hermostuttaa miehistöä. Tunteitten rauhoittamiseksi keksittiin uusia kannustimia:

          ”Ajatelkaa millaiseen ainutlaatuisen eliittiseen sotilaalliseen operaatioon te tulette pääsemään osallisiksi. Armeijamme johdon laatiman suunnitelman mukaisesti teidän voittonne tulee olemaan suuri syntymäpäivälahja toveri Stalinille, ja hän tulee sen saamaan 21. päivänä joulukuuta.”

          Sotavalmistelujen salassapito 

          Varsin mittavasta Neuvostoliiton luoteisessa nurkassa menossa olevasta mahtavasta sotilaallisesta varustautumisoperaatiosta huolimatta toimenpide oli pidetty suurelle kansalle salaisena. Siitä ei tiedotettu yleisesti, ei uutisoitu julkisesti radiossa eikä lehdistössä. Miksi? Ehkä siksi, että Neuvostoliitolla ei ollut minkäänlaista syytä aloittaa sotaa Suomea vastaan.

          Jopa niinkin myöhään kuin marraskuun 7. päivänä, lokakuun vallankumouksen vuosijuhlassa, Moskovan Punaisella torilla pitämässään puheessa Neuvostoliiton politbyroon jäsen, sotilas- ja laivastoasioitten kansankomissaari, marsalkka Kliment Vorošilov ei sanallakaan maininnut maansa Suomelle esittämistä vaatimuksista, puhumattakaan kiristyvistä suhteista Suomeen, vaikka samaan aikaan kaikki Suomen rajalle johtavat maantiet, Leningradista Uhtuan korkeudelle saakka olivat ympäri vuorokautisesti ruuhkaan saakka täynnä asemiin virtaavia sotilaita ja sotakalustoa.

          Lukijalle nousee mieleen outo ajatus sodan salassapidon syystä. Olisiko tässä ollut Stalinin taka-ajatuksena  odottamansa nopean voiton jälkeen yllättää kansalaisensa uudella iloisella, mutta valheellisella uutisella, että Neuvostoliitto oli suurella ripeydellä reagoinut "Suomen hallituksen" (todellisuudessa O.V. Kuusisen laiton Terijoen hallitus) avunpyyntöön vapauttaa Suomen työtätekevät maata hallinneista porvareista?

          Tätä samaa verukettahan Molotov myöhemmin käytti valehdellessaan Kansainliitossa, ettei Neuvostoliitto ole sodassa Suomea vastaan, vaan "Neuvostoliitto on auttamassa Suomea ja pudottamassa leipäkoreja (kun se todellisuudessa pudotteli pommeja), koska maan hallitus on kääntynyt Neuvostoliiton puoleen avunpyynnöllä".  Onneksi sitä ei kukaan uskonut, vaan Kansainliitto rankaisi Neuvostoliittoa erottamalla sen jäsenyydestään.  

          Oli keksittävä syy sodan aloitukselle

          Kolme viikkoa myöhemmin, marraskuun 27. päivänä tilanne muuttui odottamatta. Radiouutisissa kerrottiin, miten päivää aikaisemmin suomalaiset olivat omalta puolelta rajaansa ampuneet tykillä kohti pientä venäläistä Mainilan kylää. Ampumisen seurauksena ”kuoli kolme puna-armeijan rivimiestä ja yksi nuori upseeri. Seitsemän rivimiestä haavoittui”.

          Näin oli odottamatta ilmaantunut tuo aikaisemmin kaivattu syy: tykillä ampuminen rauhaarakastavaa naapuria kohti oli vakava provokaatio, suorastaan sotatoimenpide, johon olisi lupa vastata samalla mitalla. Tätä aloitusmerkkiä oli Karjalan alueella, Suomen rajan tuntumassa valmiina odottamassa Neuvostoliiton 8. armeija, joka muodostui yli 100.000 marssivasta miehestä, kivääri-divisioonista, sadoista tankeista, panssariajoneuvoista, tykeistä, tuhannesta hevosesta kärryineen ja rekineen, kenttäkeittiöistä, lääkintäkeskuksista, telttakylistä ja kauempana odottavista lentokoneista pommeineen.

          Ennen sodanjulistuksen antamista Neuvostoliiton oli kuitenkin hoidettava yksi välttämätön diplomaattinen toimenpide, sillä olihan maiden välillä peräti viideksi vuodeksi eteenpäin sovittu ja voimassa oleva hyökkäämättömyyssopimus, jolla molemmat osapuolet takasivat rajojensa loukkaamattomuuden. Nyt Neuvostoliitto kiiruhti yksipuolisesti irtisanomaan sen.

          Sodan julistus

          Marraskuun 29. päivänä antoi Leningradin alueen sotilaskomentaja, toveri Kirill Meretskov yhdessä sotilasneuvoston jäsenen, toveri Andrei Zhdanovin kanssa Leningradin sotilaspiirin joukoille hyökkäyskäskyn, johon oli sisällytetty venäläisille sotilaille kohdistettu selvennys, että hyökkäys ei ole tarkoitettu Suomen kansaa vastaan, vaan maan hallitusta vastaan, kuin myös sodan hurskaan ja hyvää tarkoittavan tavoitteen täsmennys, vapauttaa suomalaiset kapitalistien sorron alta. Todella härskiä ja alatyylistä tekstiä:

          LENINGRADIN SOTILASPIIRIN KÄSKY ARMEIJALLE, 29. marraskuuta, 1939

          Neuvostokansan ja puna-armeijan kärsivällisyys on päättynyt. On koittanut aika antaa opetus kohtuutta tuntemattomille, rajojensa puitteita hallitsemattomille poliittisille korttihuijareille, jotka heittelevät ilkeitä haasteita neuvostokansalle, ja tuhota juuria myöten heidän neuvostovastaisen provokaationsa ja Leningradin kaupunkia uhkaava keskuksensa.  

          Toverit puna-armeijalaiset, komentajat, komissaarit ja puoluetyöläiset, täyttääkseni neuvostovaltiovallan ja meidän korkea-arvoisen kansamme pyhän toiveen annan seuraavan käskyn: Leningradin sotilaspiirin joukot, ylittäkää raja, tuhotkaa suomalaiset joukot ja taatkaa näin kertayrityksellä Luoteis-Neuvostoliiton rajan ja Leninin kaupungin, vallankumouksen kehdon, ikuinen turvallisuus.

          Me emme mene Suomeen valloittajina, vaan ystävinä vapauttaaksemme heidät tilanomistajien ja kapitalistien sorrosta.

          Me emme mene Suomeen sen kansaa vastaan, vaan Kajanderin ja Erkon hallitusta vastaan, joka sortaa Suomen kansaa ja provosoi sotaa Neuvostoliittoa vastaan.

          Me kunnioitamme Suomen vapautta ja riippumattomuutta, jonka sen kansa sai lokakuun vallankumouksen ja neuvostovallan voiton seurauksena.

          Tämän riippumattomuuden puolesta taistelivat Suomen kansan rinnalla venäläiset bolshevikit Leninin ja Stalinin johdolla.

          Eläköön huutomme Luoteis-Venäjän rajan turvallisuudelle ja loisteliaalle Leninin kaupungille!

          Eläköön rakas syntymämaamme! Eläköön  suuri Stalin!

          Neuvostokansan pojat, puna-armeijan soturit, eteenpäin mars, vihollisen täydelliseksi tuhoamiseksi.

          Leningradin sotilaspiirin komentaja, toveri K. A. Meretskov

          Sotaneuvoston jäsen, toveri A. A. Zhdanov

 

          Ainakin meidän toimituksemme jäsenten mielestä käsky osoittaa poikkeuksellista sivistymätöntä alatyyliä ("korttihuijarit") ja ilmiselvää  halveksivaa superior-asennetta Suomi-vihollista kohtaan, jonka vielä väitetään tehneen jotain sellaista, jonka suhteen Neuvostoliiton "kärsivällisyys on päättynyt".  Sen lisäksi se esittää valheita: "Me emme mene Suomeen valloittajina, vaan ystävinä." HUOM! Lue blogi N:o 3, joka käsittelee Neuvostoliiton hurskasta ja omahyväistä asennetta tulla vapauttamaan toisia kansoja vastoin niitten omaa tahtoa. Parempaa todistusta tästä ei voisi olla kuin yllä esitetty kirjallinen lause. 

          29. päivänä marraskuuta piti Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov radiopuheen, jossa hän ensimmäisen kerran ilmoitti Neuvostoliiton ja Suomen välisten diplomaattisten suhteitten katkenneen. Heti jo seuraavana päivänä Neuvostoliiton 8. armeija hyökkäsi Suomeen.

          "Lähtekää sotaan Leninin ja Stalinin saattamina!"

          Vaikka politrukkien tehtävä on huolehtia poliittisen kommunistis-ateistisen ideologian säilymisestä miehistön keskuudessa, kirjassa viitataan monessa kohdassa Jumalaan.

          Luettuaan joukoilleen hyökkäyskäskyn, divisioonan komentajan saattosanat olivat kuitenkin poliittisesti huolella oikein valitut: ”Miehet, tunnin päästä te lähdette sotaan. Edetkää rohkeasti Leninin ja Stalinin punaisen viirin saattamana!” - Meikäläiselle lukijalle tämä kuulostaa suorastaan irvokkaalta, kun Jumalan sijasta joukoille toivotettaisiin Leninin ja Stalin siunausta. 

          Hämmästyttävällä tavalla kirja kuitenkin tuo esille monissa eri kohdissa hädässä olleitten miesten kommentteja. ”Meillä on joka päivä enemmän ja enemmän miehistötappioita. Kristus on kääntynyt meistä pois, täydellisesti pois meistä.” Toisessa kohdassa upseeri tunnustaa: ”Minä olen uskovainen ja iltaisin rukoilen Jumalaa.” Olemme jo edellä maininneet toiveen Jeesuksen ruokkimisesta. -  Lukija ihmettelee, näinkö kommunistinen ateisti toimii hädän hetkellä? Kun hätä on suuri ja usko kommunismin ja Leninin ja Stalinin siunausten  voittamattomuuteen  on pettänyt, kaivaako ateistikin muistinsa lokeroista esille joskus kuulemansa puheen Jumalasta kaikkivoivana auttajana ja viimeisenä mahdollisuutena ja kääntyy Hänen puoleensa?  - Kuka voisi valaista tätä asiaa?

          Sota alkaa 30. marraskuuta, 1939

         Talvisota käynnistyi. Venäjän armeija, miehistönsä ja aseistuksensa voimalla, tunkeutui luvatta Suomen rajan ylitse tavoitteenaan valloittaa koko Suomi. Samaan aikaan Suomessa valmistauduttiin joulukuun 6. päivänä vietettävään maan 22. itsenäisyyspäivään. Monen suomalaisen mielessä heräsi aito huoli: vieläkö Suomi viikon päästä tulisi olemaan itsenäinen?

          Vain pari päivää sodan syttymisen jälkeen TASS-uutistoimisto oli valmis julkaisemaan radiolle ja maansa lehdistölle suoraan rintamalta väitetyiksi saatuja sodan etenemiseen liittyviä kirjeenvaihtajiensa hyviä raportteja, jotka levisivät myös kansainväliseen tietoisuuteen:

          ”Suomen työtätekevä kansanosa on riemulla vastaanottanut vapauttajansa, sankarimaisen puna-armeijan saapumisen. Tuskin olivat taistelijamme ehtineet astua kylään, kun sen naiset ja miehet, vanhukset ja lapset jo juoksivat heitä vastaan tervehtien. Kaikki olivat pukeutuneet pyhäparhaisiinsa. Punaisiin huiveihin sonnustautuneet naiset suorastaan tyrkyttivät taistelijoillemme vieraanvaraista kestitystään.

         Suomalaisen Kansan Valta -sanomalehden tänään ilmestyneessä numerossa kirjoitetaan työtätekevien suomalaisten riemullisista kommenteista koskien maan hallitusta, jonka pääministerinä on Otto Ville Kuusinen, Karjalan asioitten ministerinä Paavo Prokkonen ja puolustusministerinä Akseli Anttila.”

          Moni nyt kysyy tietysti, mihin Suomen hallitukseen tässä viitataan, ja keitä ovat tämän nimiset ministerit? Totuus oli, että kaikki venäläinen uutisointi perustui täydellisesti asioitten kaunisteluun ja omalle kansalle valehtelemiseen. Eivät suomalaiset olleet missään kylässä riemulla vastaanottamassa vihollista, eikä Suomen pääministerinä ollut Kuusinen, vaan Risto Ryti. Otto Ville Kuusinen oli Stalinin johdon ideoiman niin kutsutun Terijoen valehallituksen johtaja, ja muut kaksi mainittua olivat sen jäseniä. Kun myöhemmin Kansainyhteisön kokouksessa arvosteltiin Neuvostoliittoa sodan aloituksesta, väitti Molotov puolustuksessaan, ettei Neuvostoliitto ole sodassa Suomea vastaan, vaan kyse on vain erikoisoperaatiosta, jolla on Suomen hallituksen hyväksyntä. Tällä kieroudella hän yritti johtaa Kansainyhteisöä harhaan, muttei onnistunut, sillä siitä huolimatta Neuvostoliitto erotettiin sen jäsenyydestä.

           Alkuun päästyään sota jatkui ja puna-armeija kykeni hitaasti etenemään syvemmälle ja syvemmälle Karjalan kannaksen alueelle sen koko leveydeltä, Laatokan järven molemmilta puolilta. Välitöntä ja kaikista surullisinta tuhoa Suomessa saivat aikaan pommikoneet, jotka kykenivät hetkellisesti tunkeutumaan suoraan kaukana sisämaassa oleviin kaupunkikohteisiin kuten Viipuriin ja Helsinkiin. Sortuneet kaupunkien osat, omaisuustuhot ja ihmishenkien menetykset olivat suunnattomat.

          Millaiset olivat neuvostosotilaan olosuhteet?

          Suomalaista lukijaa kiinnostaa kuitenkin eniten ne paljastukset, jotka kirja antaa puna-armeijan olosuhteista ja sen sisällä tapahtuvista asioista.  

           Kertoja tuo jatkuvasti esille miehistön onnettoman majoituksen, varustelun ja muonituksen. Koska armeija pyrki jatkuvasti etenemään ja siksi olemaan liikkeellä, miehistö joutui yöpymään kylmissä teltoissa, monet niistä repaleisia. Päällystölle kaivettiin maanalaisia poteroita jäätyneeseen maahan, kaadettiin puita sen katoksi ja sirpalesuojaksi.

          Jalkineina oli leveät huopikkaat ja asuna pitkä palttoo. Palttoo päällä ja huopikkaat jaloissa hiihtäminen mäystin suksilla ei ollut helppoa. Yleisenä päähineenä oli ”budenovka” (буденовка), päälaelta suippopäinen hattu, jossa oli takana niskassa ja sivuilla ylipitkät luppakorvamaiset korvalaput, jotka oli mahdollista kiinnittää leuan alta. Päähineen edessä otsan kohdalla oli punainen tähti. 

          Aamiaisena oli kylmää puuroa ja päivän muonana teetä ja korppuja. Sotilaat näkivät jatkuvasti nälkää. Hevoset teurastettiin ateriaksi, muonaa tilattiin lisää. Kun sitä pudotettiin lentokoneesta, toimitukset sisälsivät jatkuvasti vain lisää korppuja, jotka usein murenivat jauhoksi laatikoitten iskeytyessä maahan. Tammikuussa 18. divisioona lähettää radiolla hätäpyynnön: ”Hevoset ylläpitivät meidät. Enää niitä ei ole. Me söimme ne.” Joku, joka  tiesi kertoa Raamatusta, miten Jeesus oli ruokkinut tuhansia ihmisiä muutamalla kalalla ja leivän palasella, alkoi toivoa Jeesuksen ilmestymistä armeijaa ruokkimaan. Kun ruoka loppui kerättiin miesten nahkavyöt, jotka leikattiin suikaleiksi ja keitettiin sopaksi.

          Sotakirjeenvaihtaja ryhtyi työhönsä ja lähetti työsopimustensa mukaan ahkerasti juttuja rintamalta neljän neuvostolehden toimitukseen. Postin kantoi lehtiä rintamalle, mutta ihmeekseen hän toteaa lehtiä lukiessaan, että hänen sotaraporttejaan ei julkaista. Hän alkaa ihmetellä, mikä on syynä? Ovatko hänen juttunsa huonoja vai eikö talvisodasta tahdota kertoa kansalle.

          Venäläisten aseistuksesta

          Lukemattomissa kohdissa tuodaan esille tankkien kelvottomuus Karjalan metsien keskellä käytävään sotaan. Tankit eivät mahdu puitten väleihin. Ne tarvitsevat teitä tai aukioita. Rajan ylittäviä teitä on vähän, ja suomalaiset ovat miinoittaneet ne. Kun miinoitettuja alueita yritetään kiertää, venäläisten tankit uppoavat soihin ja jokiin. Tankkien taso on heikko, ne eivät käynnisty, ne hajoavat jatkuvasti. Niitten polttoaine loppuu ja ammukset loppuvat. Venäläiset inhoavat suomalaisten tapaa tuhota niitä bensiinipulloilla. Tankkien miehistö joutuu hädässä hyppäämään lumeen roihuavasta ajopelistään saadakseen palavat vaatteensa sammutetuiksi. Monet kuolevat. Venäläiset joutuvat itse tuhoamaan omia tankkejaan, koska ne jumittuivat, eikä niitä ohjeistuksen mukaan sallita ”lahjoittaa” suomalaisille.

          Molotovin koktailista seuraava ote: ”Tankki lähestyy kylää. Odottamatta sen tornin aukosta lentää sisälle pullo. Seuraa valtaisa liekki, joka näkyy tähystysaukosta. Tankki kääntyy, lähtee kulkemaan takaperin, mutta heti samassa taas äkkinäisesti eteenpäin, suoraan metsään iskeytyen puuhun. Tykki kääntyy taaksepäin ja lyö kovalla voimalla paksua kuusta, jonka oksilta putoaa valtava lumimassa, joka peittää koko tankin valkoisella harsolla ja palava liekki sammuu.”

          Päiväkirjamerkintä joulukuun 14. päivälle: ”Ilmavoimat eivät lennä säästä johtuen. No, lensivät kuitenkin, mutta ei meidän. Suomalaiset koneet ilmestyvät säännöllisesti, tarkkailevat, pudottavat lentolehtisiä, joskus ampuvatkin matkalla olevaa kolonnaamme.”

          Kirjailija miettii, mihin hän voisi verrata hitaasti ryömivää divisioonaansa kapealla tiellä: ”Ensimmäiseksi tulee mieleen ajatus harmaa-valkoisesta, valtavasta, tuhatjalkaisesta hyönteisestä, mutta tässä tapauksessa jalat ovat ihmisjalkoja, plus puoli tuhatta hevosta, joitten jalkamäärä saadaan kertomalla se neljällä. Paljonkohan siitä tulee?”

          Venäläiset saavat kaatuneilta suomalaisilta Suomi KP/-31 konepistoolin. He ihmettelevät aseen keveyttä, lyhyttä piippua, lippaaseen mahtuvaa ammusten määrää ja sen sallimaa helppoutta liikkua metsässä. Hämmästys on suuri, kun he vertaavat sitä omiin pitkiin kivääreihinsä, joitten käyttöä ja liikkuvuutta vielä hidastaa sen piipun jatkeena oleva pistin.

          Tammikuun 1940 pakkaset

          Miinus 40-50 C-asteen pakkaset koituivat monen puna-armeijan sotilaan kohtaloksi. Vartiovuorossa olevia vaihdetaan jo tunnin väliajoin, sillä kylmyyttä paikallaan oleva mies ei enempää kestä. Kamiinoita sallitaan lämmittää ainoastaan päivisin, öisin ei, ja miehet nukkuvat kylmissä teltoissa ja korsuissa.

           Venäläinen tarkastuspartio löytää omilta linjoiltaan vartiovuorollaan kuoliaaksi jäätyneen sotilaan, jonka asu herättää heissä hämmästystä. Ruumis makaa selällään, käsivarret taivasta kohti kohotettuina aivan kuin rukoukseen ojennettuina. Löytäjät tunnistavat hänet omaksi miehekseen, mutta alkavat ihmetellä tämän poikkeuksellista asua. Miksi sotilaalla on päässään tavallinen hattu, eikä tavanomaista venäläisen sotilaan suippokärkistä, korvat peittävää huopapäähinettä, ”budenovkaa”? Miksi hänellä on yllään takki, eikä pitkää talvimanttelia, ja jaloissa kengät huopikkaitten sijasta?  Loppuarviona nuoren vainajan löytäneet upseerit päättelevät tämän kuuluneen Ukrainasta siirrettyjen lisävoimien joukkoon, ja tullut kiireellä komennetuksi vartioon, ilman että hänelle olisi ehditty toimittaa talvivarusteita.

          On suorastaan kammottavaa lukea kirjan kertomana, miten venäläiset hoitivat omia paleltuneitaan.            ”Kaikki kenttäsairaalan teltat olivat täyttyneet paleltuneista sotilaista. Voimattomat lääkärit sahasivat ja sahasivat jalkoja ja käsiä, kuten me sahaamme puita. Onneksi oli kääreitä, jodia ja spriitä. Nukutuksen sijasta paleltuneelle annettiin  puolilasillista spriitä ja puolen tunnin päästä sahattiin jalka.”  (S. 136.)

(Z.O.)

Divisioonan tuho -kirjan käsittely jatkuu seuraavassa blogissamme N:o 16.

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

KYSYMYKSIÄ  SINULLE:

• Mitä ajattelet yllä esitetyn hyökkäyskäskyn sanamuodosta ja tyylistä?
• Oletko lukenut ulkomailla julkaistuja Suomen talvisotaa käsitteleviä kirjoja, joita voisit suositella meille ja  sivustomme lukijoille?