GRU-kirjainyhdistelmä muodostuu venäläisistä sanoista  ”Главное разведывательное управление” (foneettisesti: Glavnoye Razvedyvatelnoye Upravleniye), jonka kirjaimellinen käännös on  Päätiedustelun hallintoelin, joka toimi Neuvostoliitossa sen perustamisesta alkaen aina toukokuuhun 1992 saakka, sen jälkeen se ainoastaan muutti nimensä Venäjän Päävakoilutoimistoksi ja jatkaa aktiivista vakoilutyötä edelleenkin.

          Mikä tekee kirjan mielenkiintoiseksi suomalaisille tutkijoille ja aiheesta kiinnostuneille harrastelijalukijoille on Ahmedovin raportti osallistumisestaan talvisotaan, jolle hän antaakin noin kymmenen prosenttia koko kirjan sivumäärästä. Talvisotaa käsittelevä osa on sikäli ainutlaatuinen lukukokemus, koska suomalaisten kirjoittajien tuottamaa kiinnostavaa luettavaa ja tutkittavaa on tarjolla lähes loputtomasti niin poliitikkojen kuin upseerien ja sotilaitten muistelmateoksissa, virallisissa historian kirjoissa, sanomalehtien arkistoissa, kuin myös miesten henkilökohtaisissa raporteissa esim. ”Kansa Taisteli, Miehet Kertovat” -julkaisuissa.  Sen sijaan vihollisen puolelta kirjoitettuja raportteja on etsittävä.

          Venäjän vallankumouksen toteutuessa Ismail Ahmedov oli vasta 13-vuotias poikanen, joka lapsuuden seikkailuista selvittyään ja vartuttuaan nuorukaiseksi päätti pyrkiä sotilasuralle. Hänet hyväksyttiin oppilaaksi Moskovan sotakorkeakouluun erikoisalana  viestitys.

          Eräänä marraskuun päivänä vuonna 1939 opiskelu kuitenkin keskeytettiin kesken oppituntia odottamattomaan ilmoitukseen, jonka mukaan kaikille kurssilaisille annettiin aikaa neljä tuntia ilmoittautua Leningradiin lähtevään erikoisjunaan.

          Suomalaiselle järkyttävän irvokasta on lukea Ahmedovin kertomus, jossa hän kuvailee heti perille Leningradiin päästyään erään everstin alkavan avoimesti selostaa Moskovasta saapuneelle ryhmälle Leningradin sotilaspiiristä kuulemaansa luottamuksellista tietoa, jonka mukaan puna-armeijan oma tykistö olisi suoraan Kremlistä saapuneen käskyn mukaan määrätty ampumaan omia neuvostojoukkoja, jotta näin saataisiin syy sodan aloittamiselle. Vielä kirjoittaja kertoo, miten kyseinen eversti oli nauravalla ilmeellä vielä tiennyt lisätä, että ampumisen seurauksena Neuvostoliitto oli jo jättänyt Suomen hallitukselle virallisen nootin, jossa Suomea syytettiin ampumisprovokaatiosta ja muutaman venäläisen sotilaan kuolemasta. Näin kirjan kirjoittajalle selvisi ensimmäisen kerran, miksi heidän kurssinsa opiskelu oli keskeytetty, sillä heidät oli komennettu pian alkavalle sotarintamalle.

          Ahmedov palaa tähän lavastettuun ampumavälikohtaukseen vielä toisen kerran kertomalla nähneensä myöhemmin tapausta käsitteleviä salaisia raportteja, joissa selostettiin tätä salaista suunnitelmaa ja  jotka todistivat puna-armeijan näitten laukausten todelliseksi ampujaksi.

          Talvisota alkoi ja Ahmedovin ensimmäinen komennuspaikka oli Kem-niminen kylä Vienanmeren rannalla, varsin kaukana itse sotarintamalta, mutta puna-armeijan luoteispiirin päämaja sijaitsi siellä. Suomeen verrattuna Kem sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella, missä myös on Suomen kapein vyötärön kohta. Itse Stalin oli antanut käskyn Oulun kaupungin valtaamiseksi ja Suomen kahtia jakamiseksi tältä kohdalta, mutta yritys epäonnistui.

          Varsin rauhallisesta päämajasta Ahmedov sai seuraavaksi komennuksen suoraan etulinjaan Suomussalmeen. Hän kuvailee kiinnostavasti tuon kyseisen talven poikkeuksellista kylmyyttä, sen vaikutusta miehiin ja koko sodankäyntiin. Sisäiseksi lämmitykseksi jokainen neuvostosotilas sai päiväannoksena neljänneslitran votkaa, mutta sekään ei pelastanut puna-armeijan paniikkimaista rintamapakoa, jossa Ahmedov kertoo olleensa itse mukana toisten sotilaitten joukossa.

          Ennen sodan päättymistä Ahmedov komennettiin vielä Kuhmon alueelle, jossa hän palveli sodan päättymiseen saakka.

          Kirjassa Ahmedov tuo esille mielenkiintoisia suomalaisiin sotilaisiin liittyviä asioita puna-armeijan näkökulmasta. Hän kertoo esimerkiksi venäläisten keskuudessa levinneestä huhusta, että suomalaiset sotilaat istuvat korkealla puitten latvoissa ja yllättävät vihollisensa sieltä korkeuksista ampumalla. Erikoisesti tämän tiedon kerrotaan kovasti lisänneen turhaa pelkoa, psykologista arkuutta ja etenemisen epävarmuutta neuvostosotilaitten mielissä.

          Mikä lisää lukijan mielessä Ahmedovin keronnan uskottavuutta nimenomaan Suomi-rintaman tuntemuksessa, on hänen valintansa puna-armeijan kohtalokkaan 44. divisioonan tuhoa tutkimaan asetetun komitean puheenjohtajaksi. Hän kertoo raporttia varten suorittamistaan haastatteluista, löydöistä, tietojen analyyseistä ja johtopäätöksistä, jotka kaikki tuntuvat lukijalle varsin ymmärrettäviltä. Lyhyesti sanottuna: puna-armeija ei ollut oikein koulutettu, informoitu, varustettu eikä johdettu kohtaamaan suomalaisia sotilaita ankaran talvisissa olosuhteissa, jotka eivät suosineet valloittajia.

          Toisen maailmansodan jälkeen Ismail Ahmedov jatkoi toimintaansa GRU:n agenttina vielä sekä Saksassa että Turkissa, josta hän myöhemmin siirtyi Yhdysvaltoihin, minne hän asettautui asumaan ja vasta useita vuosia myöhemmin  päätti kirjoittaa kirjansa.  

          Ahmedovin kirja tuo jälleen esille yhden todistuksen Neuvostoliiton valheellisuudesta, millaisella valheella ja kieroudella voidaan luoda syy sodan aloitukselle ja vielä ovelasti siirtää syyllisyyskin kaikesta vastapuolelle.  Se ei ole kaukana tämän päivän tavasta, jolla Venäjän nykyinen ulkoministeri Sergei Lavrov silmääkään räpäyttämättä lausuu puheessaan varsin huolellisesti formuloidun väitteensä, miten ”länsimaat aloittivat menossa olevan sodan Ukrainassa Venäjää vastaan”.

          Maailman kartalta kadonnut Neuvostoliitto ei koskaan olemassaolonsa aikana tunnustanut syyllisyyttään talvisodan aloitukseen. Viaton häviäjävaltio pikku-Suomi kantoi nöyristellen syyllisyyttä sodasta ja omien alueittensa menetyksestä, maksoi vielä suunnattomia rahallisia korvauksia kiusaajalleen, ja yritti kaikessa olla mieliksi, ettei vain pahoittaisi kiusaajansa mieltä. Sodan aikainen Suomen urhea presidentti sai vankilatuomion, ja kaikki nämä ansaitsemattomat vääryydet vain sen johdosta, että Suomelle oli valehdeltu, kun se oli pyrkinyt puolustamaan omaa maaperäänsä ja kansaansa kommunismin orjuuttamista vastaan. Mikä valtava vääryys, josta on liian kauan ja turhan häveliäästi vaiettu! 

          Suomi ja rehvas ja röyhkeä Neuvostoliitto jatkoivat naapureina elämistään vielä noin 45 vuotta sodan päättymisen jälkeen, kummankaan kertaakaan palaamatta käsittelemään virallisesti tätä petoksellisuudella käynnistettyä onnetonta sotaa. 

          Vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen uuden Venäjän ensimmäinen ”normaali” (ja toistaiseksi ainoa normaali), rehellinen ja totuuksia kaihtamaton presidentti, Boris Jeltsin lopulta tunnusti Neuvostoliiton syyllisyyden talvisodan aloitukseen ja esitti Suomelle virallisen anteeksipyynnön toukokuussa 1994, mutta hänkään ei kiiruhtanut tarjoamaan oikeudenmukaista hyvitystä eikä korvausta, jonka olisi pitänyt ollut vähintään Viipurin kaupungin palautus takaisin Suomelle.         

Tänään on tilanne muuttunut ja aika on koittanut ryhtyä toimenpiteisiin Suomen kokeman vääryyden oikaisemiseksi:

          VIIPURI TAKAISIN!

(By: Z.O. ja K

KYSYMYKSIÄ SINULLE: 

• Oletko tietoinen ja voitko antaa meille lisätietoa Ahmedovin mainitsemasta suomalaisten sotilaitten tavasta kiivetä puuhun ja yllättää vihollinen ampumalla yläilmoista käsin? 
• Tiesitkö, että GRU:n värväämänä agenttina oli myös amerikan-suomalainen Arvid Werner Jacobson (1904-1976), jonka GRU löysi ja värväsi USA:ssa? Hänet lähetettiin toimimaan Suomeen suomenkielen taitonsa vuoksi, mutta hänen toimintansa paljastui varsin lyhyessä ajassa. Mies sai sen seurauksena vuonna 1934 kuuden vuoden vankeustuomion Suomessa, vapautui kuitenkin vuoden kuluttua, mutta karkotettiin samalla takaisin Yhdysvaltoihin, missä toimi sen jälkeen yliopiston matematiikan opettajana ja kunnostautui myöhemmin yhtenä tietokonealan uraauurtavana kehittäjänä. Onko sinulla tietoa Jacobsonista? Lähetä meille.
• Nykyisen Venäjän ensimmäinen presidentti, Boris Jetsin tunnusti ensimmäisenä venäläisenä valtiomiehenä Neuvostoliiton vilpillä aloittaneen talvisodan Suomea vastaan. Myöhemmin presidentti Vladimir Putin esitti anteeksipyynnön Suomen presidentti Tarja Haloselle. Mikä sinun oikeudentajusi mukaan olisi tällaisen virallisen synnintunnustuksen jälkeen tämän päivän Venäjän vastuu ja velvollisuus Suomen laittomasti kärsimien tuhojen ja aluemenetysten korvaamiseksi?

LÄHETÄ  KOMMENTTISI: tomofviipuri@gmail.com 

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *

LUKIJAKOMMENTTI (22.05.2024): 

         "Kiitos hyvästä jutusta. Pyydän tiedottaa lukijoillenne, että tässä mainitsemanne Ismail Ahmedovin kirja on julkaistu myös Suomessa Alea-kirjan kustantamana, vuonna 1988 nimellä: ”Stalinin GRU: Puna-armeijan tiedustelu-upseerin muistelmia vallankumouksen, sodan ja rauhan päiviltä”. Kirja löytyy monista antikvariaateista. Suosittelen jokaiselle talvisodan totuudesta kiinnostuneelle." Hannu P. - Riihimäki